Sao Paolo

Sao Paolo... No mun Lonely Planet aloittaa Sao Paolo osuutensa sanomalla, että Sao Paolo is a monster. Ja sita se epäilemättä on. 20 miljoonaa ihmistä, melko rumia rakennuksia ja rikollisuutta, mutta silti se jotenkin kiehtoo. Kirjotan tätä hostellin hengaushuoneesta, jossa katotaan hostellitovereiden kanssa Titanicia portugaliksi dupattuna. Toim. huom. loppuun kirjoitan jo Argentiinasta "muutamien" mutkien jälkeen. Mut niistä myohemmin. Mutta eipäs nyt mennä asioiden edelle, vaan aloitetaan siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Lentomatkat sujuivat ongelmitta. Aluksi suuresti hurraamani paikka lentokoneen hätäuloskäytävältä paljastui ns. paskaksi valinnaksi, sillä koko kone oli puoliksi tyhjä. Niinpä aika monella kanssamatkustajalla oli kokonainen neljän paikan penkkirivi yksin käytettävissään. Arvatkaapa vaan, nukkuivatko ne lentonsa paremmin kuin meikä. No sitä minäkin. Pääsin kuitenkin perille, vaikka olin ihan varma, että jäisin kiinni tullissa. Mulla oli nimittäin mukana noin kilo Fazerin sinistä, jonkin verran salmiakkia ja kuivattuja marjoja, mutta silti chekkasin maahantulolomakkeesta kohdan, jossa väitin ettei mulla ole ruokaa mukana. En halunnut tullata sitä. Tullisedän ohittaessani meinas kuitenkin tulla pissa housuun, mutta ei se mua pysäyttänyt. Hihii. Kentälle saapuessani oli mua vastassa varmaan noin sata tyyppiä erilaisten kylttien kanssa, mutta yksikään niistä ei odottanut mua. Maineeni ei siis ollut kiirinyt edelleni, vielä.

Otin sitten bussin kohti keskustaa ja sain ensimmäisen kerran tuta suurkaupungin trafiikin. Jäätiin jumiin liikenneruuhkaan noin 200 metrin päähän hostellilta puoleksi tunniksi. Jossain vaiheessa kanssa-autoilijat kyllästyivät moiseen ja laittoi bileet pystyyn. Danza kuduro soi kovaa ja autot heiluivat musiikin tahtiin. Aikamoista. Pääsin kuitenkin perille hostellille, jossa majoituin neljän argentiinalaisen pojan kanssa samaan huoneeseen. Nopeasti suihkuun ja sitten saapuikin koulukaverini Ville aka. Kaituri mestoille. Mentiin Villen kanssa etsimään avoinna olevaa ravintelia, mikä osoittautuikin melkoisen hankalaksi puuhaksi. Voisi kuvitella, että 20 miljoonan asukkaan kaupungissa olisi joulupäivänä joku paikka auki, mutta huonolta näytti. Lopulta hostellin ystävällinen työntekijä löysi meille O'Mallyes nimisen irkkubuubin, joka oli auki myös joulupäivänä. Mietin siinä vaan, ett kuinkahan moni ravinteli 5 miljoonan asukkaan Suomessa oli kyseisenä päivänä auki. Kysyttiin sitä tapaamaltamme brasilialaismieheltä (ei siis sitä, kuinka monta baaria Suomessa on auki, vaan sitä miksei Brasiliassa ykskään ole), mutta kielimuurin ansiosta saimme kuulla melko pitkää paasausta siitä, kuinka hän ei välitä joulusta. Syy baarien kiinnioloon jäi siis selvittämättä.

Tuosta irkkupuubista tuli mieleen semmoinen erikoisuus, että täällä lähes kukaan ei puhu englantia. Ei siis myöskään O'Malleysissa, vaikka drinkkien nimet oli kirjoitettu englanniksi. Itse yritän puhua espanjaa ja englantia sekaisin ja koitan ymmärtää jotain porukan portugalista, mutta aikamoisella mutu-tuntumalla mennään. Muutenkin täällä on ihan täysin erilainen meininki kuin esim. Aasiassa turismin suhteen. Joka paikassa ei ole porukkaa vetämässä kädestä milloin mihinkin tädin-serkun-kaiman-koiran omistamaan hotelliin, vaan melko rauhassa saa kulkea. Tosin huonokin asia se oli muun muassa eilen, kun satoi vettä. Aasiassa olisi heti ensimmäisen sadepisaran pudottua jalkakäytävälle jostain syöksynyt oikea sateenvarjokauppiaiden armeija, mutta täällä tuntui sateenvarjot olevan oikein kiven alla.

Joulu otetaan täällä siis melko vakavasti ja joulukoristeet on massiiviset. Ton läheisen pääkadun, Avenida Paulistan, ylitti vielä sunnuntai-illalla yhdeksän aikaa suuri joulupukki-installaatio, mutta kun keskiyön aikaan mentiin siitä Villen kanssa uudestaan ohi, oltiin sitä jo purkamassa. En ymmärrä kiirettä. Sitten ne oli kuitenkin jättäny paikalleen ihan sairaan ruman world of warcfrat- henkisen rakennelman, joka koristaa yhden pankin julksivua (kuvia myohemmin). Kukin tyylillään.

Sateiseen tapaninpäivään heräsin jokseekin väsyneenä. Meinasin jo jäädä koko päiväksi hostelille lepäämään, mutta pakotin itseni liikkeelle ja kohti Vila Madalena nimistä kaupunginosaa. Siellä seikkailin noin puoli tuntia ennen kuin loysin perille. Note to self: koko kaupungin kattava kartta vois olla jees. Vila Madalena on vähän enemmän yoelämään keskittynyt mesta, mutta näytti se päivälläkin ihan kivalta. Ja olis varmaan ollut vielä mukavampi käppäillä siellä, jos en olis koko ajan pelännyt, että joku ryostää mut. Sain kuitenkin ottettua muutaman kuvan ja syotyä ihan overihintaisessa meksikolaisravintelissa. Laitan kuvia tuolta myohemmin.

Menin takaisin hostellille joskus iltakuuden aikoihin ja nukahdin heti. Nukuin putkeen 16h. Reissun ensimmäisen tavoitteen saavuttaminen alkanut siis enemmän kuin loistavasti. Hostellille saapui tapaninpäivänä myos ranskalainen tytto, joka on vaihdossa Brasiliassa. Tyypillisesti ei "puhunut" sanaakaan englantia, mutta onneks meitsi taitaa sammakkokielen! Niinpä vietin seuraavan päivän tämän Emilien seurassa kierrellen ympäri kaupunkia. Oma henkilokohtainen tulkki tuli kyllä tarpeeseen. Illalla hostellille oli saapunut enemmänkin porukkaa, mm. yksi saksalainen poika, jolla ei ollut rahaa ja jonka viisumi oli mennyt umpeen. Great succes sanoakseni. Koitettiin siinä sitten setviä sen ongelmaa ja tehtiin porukalla myos ruokaa. Kielimuuri oli vaan melkoinen, kun ranskis ei puhunu englantia, brassi ei puhunut espanjaa, argentiinalaiset puhuivat osittain portugalia, jenkki puhui vain englantia ja meitsi vähän jokaista. Jotenkin kuitenkin kommunikointi onnistui ja illallinen oli syotävä. Syomistavoite ei ole kuitenkaan vielä oikein onnistunut.

Alunperinhän mun piti nähdä tiistaina mun muutamaa brassikaveria, mutta kuinkas sitten kävikään. Toinen ilmoitti, että sen tartteekin mennä johonkin syntymäpäiville sen raskaana olevan siskon kanssa ja toisen piti tulla mun hostellille illalla, mutta ei sitä sitten näkynyt. Armas isoveljeni varoitti tästä, ettei Etelä-Amerikassa oikein pidetä lupauksia, mutten tietenkään uskonut. No, ensi kerralla sitten.

Onnistuin muuten polttamaan itseni tona tiistaina, vaikka aurinko ei edes paistanut. Porukka hieman kettuili mulle siitä hostellilla, mutta onneks nahkani on sentää vittuilua kohtaan parkkiintunut, vaikkei ehkä aurinkoa. Ilmat oli Brasiliassa huonot, paitsi smurffin lakeja noudattaen ei tietenkään enää sinä päivänä kun lähdin. Se oli kuitenkin ehkä ihan hyvä, niin sain hitaasti totutella lämpoon.

Jees, mutta kohta on lähdettävä kohti Argentiinan maaseutua ja huomista hääpaikkaa, joten tarina siitä, miten lopulta pääsin Argentiinaan jää seuraavaan kertaa. Siihen kuitenkin sisältyy yksi peruutettu lento ja yö luksushotellissa.

Until next time,

Chillingström.

"On lähdettävä, jotta voi tulla takaisin"

Niin. Rehellisesti sanottuna en vieläkään oikein ymmärrä, että miten tässä kävi näin. Lähden määrämättömäksi ajaksi kauas pois Etelä-Amerikkaan opiskelemaan oikeustiedettä maahan, jossa avioliitto laillistettiin vuonna 2006 (lähde: Radio Voicen aamushow joskus tässä syksyllä). Talk about cultural differences. Jos palataan ajassa taaksepäin, niin tää kaikki johtuu Ranskassa vietetystä vaihto-oppilasvuodesta, jonka aikana tutustuin useaan Etelä-Amerikan eläjään ja päätin, että seuraavaksi lähden vaihtoon sinne. Tää idealamppu ei sitten oikeastaan koskaan sammunut ja tässä sitä ollaan, matkalla kaivosten, opiskelijamellakoiden ja halvan punaviini luvattuun maahan.

Listasin tossa juuri ystäville vuoden tavotteita. Aion ainakin nukkua ja paljon. Jotkut saattavat muistaa Oslon-reissun viime vuodelta, josta nukuin varmaan noin 70%. Tämän tavoitteen toteutuminen siis tuskin tuottanee ongelmia. Toiseksi aion syödä ja paljon ja erityisesti avocadoja. En tosin halua toistaa Ranskan vuoden paisumisefektiä, kun ensimmäisen kuukauden aikana sain viisi kiloa lisää elopainooni ja myöhemmin vielä kolme. Kolmanneksi aion oppia espanjaa ja paljon. Vaikka kuinka tekisi mieli puhua rallienglantia eurooppalaisten kanssa, niin pakotan itseni mukavuusalueeni ulkopuolelle ja avaan suuni, espanjaksi. Tässäkin täytyy oppia virheistään: Ranskassa kesti noin kaksi kuukautta ennen kuin uskalsin pyytää hostveljeltä vettä ruokailun aikana, kun vesipullo oli aina hänen päässään pöytää. Est-ce que je pouvais avoir de l'eau, s'il vous plaît oli vaan aivan liian vaikea lause. Niin. Sitten lupasin eilen myös armaalle ystävälleni Tampereelta, etten kertaakan koko vuoden aikana lupaudu järjestämään yhtään mitään. Katsotaan, miten tässä onnistun, mutta yritys on kova.

Edellä mainitun lisäksi on tarkoituksena tietysti viettää myös normaalia vaihtarielämää. Opiskelunkaan ei tulisi olla liian rankkaa, sillä syksyn armottoman sykkimisen ansiosta keväällä täytyy saada suoritettua yhteensä huikeat kolme opintopistettä. Tietysti aion suorittaa enemmän, mutta teoriassa voisin ottaa vain sen yhden pakollisen vaihtarikurssin Chilen viineistä ja muuten levätä laakereillani. Luulen kuitenkin, että kaksikin oikiskurssia espanjaksi teettää jo ihan tarpeeksi töitä koko keväälle.

Monelle on muuten varmaankin hieman epäselvät nämä minun reissuni "speksit" eli avataanpa niitä nyt vähän, koska vähintään äidin on hyvä saada näistä kertausta. Aion siis opiskelemaan Chilen pääkaupunkiin Santiago de Chileen. Sieltä löytyy yksityinen yliopisto Universidad Mayor, jolla on kahdenkeskinen vaihtosopimus Turun yliopiston kanssa. En siis joudu suorittamaan lukukausimaksua, saan normaalisti opintotukea ja kaupanpäällisiksi vielä yliopiston yleisen apurahan. Melkoisen hyvä diili siis. Yliopisto kuuluu pitävän hyvää huolta vaihtareistaan ja järjestää kaikenlaisia reissuja vuoden aikana. Olen tähän mennessä saanut meilitse yliopiston vaihtokoordinaattorilta palttiarallaa kolmekymmentä tajunnanräjäyttävää powerpoint-esitystä, joissa kerrotaan muun muassa Chilen kasvillisuudesta ja ruokakulttuurista. Rene ei totisesti ole säästellyt erikoisefekteissä tai taustamusiikeissa... Meitä vaihtareita on yhteensä 153, joista puolet Euroopasta (joista puolet Espanjasta) ja puolet Lattareista. Aasialaisiakin on kolme. Oikisvaihtareita on yhteensä 11 ja Suomesta meitä taitaa olla yhteensä viisi. Siirryn Santiagoon tammikuun loppupuolella, jolloin mulla alkaa siellä yliopiston kielikurssi. Kielikurssin ajan majailen myöskin chileläisessä perheessä, joten aikaa kämpän etsiskelyyn jää yllinkyllin. Itse koulu alkaa joskus maaliskuun alussa, joten kun kielikurssi loppuu helmikuun puolessa välissä, on mulla siinä pari viikkoa aikaa lähteä johonkin reissun päälle.

Ennen kuin kuitenkaan pääsen Santiagoon on tarkoitus ensin lentää Lissabonin kautta Sao Paoloon. Sain jo chekattua itseni ineen molemmille lennoille (ja Sao Paolo lennolle vielä paikan hätäuloskäytävältä => enemmän jalkatilaa) ja rinkkakin painoi tasan 20kg (tosin olisin saanut viedä Brasiliaan yhteensä 46 kiloa, wtf?). So far so good . Olen Sao Paolossa kolme päivää, joiden aikana olisi sitten tarkoitus törmätä siellä majailevaan koulukaveriin ja myös tavata kaksi brassityttöä, joihin tutustuin viime vuonna Hong Kongissa (tuon reissun kertomukset löytyvät muuten täältä: wngstrm.blogspot.com). Sao Paolosta lennän sitten Cordobaan, Argentiinaan, jossa minua odottelee Andrea. Andrea oli kanssani samaa aikaa vaihdossa Ranskassa samassa kylässä ja sen vuoden aikana olimme toistemme suurin tuki ja turva. En ole nähnyt häntä sitten vuoden 2006, joten jälleennäkeminen tulee olemaan ikimuistoinen. Argentiinassa on luvassa muun muassa Andrean isoveljen häät uuden vuoden aattona.

Tässä olisi vielä yli tunti koneen lähtöön ja perse puutuu istuessa lentokentän kivisellä lattialla. Ei, täällä ei ole yhtäkään pistorasiaa lähellä noita penkkejä, vaan kaikki on mahdollisimman kaukana. Tietysti. Päässä ei tunnu olevan enää yhtäkään ajatusta. En oikeasti tajua sitä, että lähden. Ette tekään varmaan tajua. Viimeiset viikot on ollut stressin värittämää vuoristorataa enkä ole oikeastaan edes halunnut pysähtyä ajattelemaan ensi vuotta. Kaikki menee hyvin, ja rakasta isoveljeäni lainaten, "jos ei mene, ni sitten ne menee päin persettä". Niin. True story.

Koska en ottanut tänään kuin yhden kuvan meidän joulupöydästä, en laita tähän nyt mitään pre-reissu-kuvia. Tässä kuitenkin tämmönen mukava pikku huumoripläjäys.

Over and out, seuraavaks kirjoittelen sitten Etelä-Ameriikasta.