Iida Halonen
Vaikka Espoon vesipuisto Serenasta minulla onkin vain lämpimiä muistoja, täytyy sanoa, ettei viime viikonlopun matkakohdettani tule edes mainita samassa lauseessa sen kanssa. Vähän kuin yrittäisi rinnastaa Hirvensalon rinteitä Chamonix'hin tai Maskun hiekkakuoppia Thaimaan rantoihin.
Serenaan on Santiagosta matkaa 470 kilometriä ja se taittui bussilla noin 7 tunnissa. Menopaluulippu maksoi palttiarallaa 48 euroa eikä täällä tietystikään mitään opiskelija-alennuksia harrasteta, joten melko hintavaa on tämä bussilla matkustaminen. Bussit olivat kuitenkin aivan omaa luokkaansa, joten eipä mulla paljon valittamista ole. Ensi kerralla ajateltiin kyllä olla enemmän HC, pihistää hinnassa ja matkata jossain karjavaunussa. Suunnitelman toteutus jää nähtäväksi.
Saavuimme Serenaan varhain perjantaiaamuna ja lampsimme suoraan "hostelliimme". Jätimme majoituksen hankkimisen melko viime tinkaan, joten kaikki normaalit paikat olivat jo lomasesongin takia menneet. Niinpä päädyimme asumaan raksamiehille tarkoitettuun taloon, joka kuitenkin nyt kesäkuumalla oli tyhjillään. Koko 25 hengen seurueemme mahtui taloon sisään, vaikka tosin Korea-delegaatio joutuikin nukkumaan erillään olevassa huoneessa, jonka ovea ei saanut sisältäpäin auki. (Toim. huom: En nyt vaan voi kuollasenikaan muistaa niiden nimiä ja lisäksi ne eivät oikein puhu englantia eivätkä espanjaa, joten ovat myös melko persoonattomia hahmoja meikälle, joten siksi kutsun heitä Korea-delegaatioksi.) Ihan vaan muutaman kerran juolahti mieleen, että raukkaparat ovat jääneet koko päiväksi sinne jumiin, mutta näin ei onneksi kertaakaan käynyt. Kämppä oli kuitenkin juuri sopiva tarkoituksiimme, vaikka jääkaappi olisi ollut ihan plussaa. Nyt omistaja piti ruokiamme omassa jääkaapissaan ja ne seilasivat päivittäin edes takaisin talojen välillä, eivätkä ikinä olleet siellä, missä olisi pitänyt.
Perjantaina otimme suunnaksi Isla de Choros -nimisen luonnonpuistoalueen, jonne oli noin parin tunnin matka La Serenasta. Isla de Chorosilla noustiin kalastajaveneisiin, joilla lähdimme tutkailemaan alueen eri kolkkia. Veneet olivat muuten aivan samanlaisia kuin mitä Gambiassa näin. Mahtaa olla joku maailmanlaajuinen kalastajavenemafia tämänkin takana. Veneiden kyydittäminä käytiin katsastamassa pingviinisaari ja merileijonasaari (oli niillä joku oikea nimikin, mutta nämä ovat informatiivisempia) ja metsästettiin myös valaita ja delfiinejä. Jahti onnistui ja pääsin näkemään ihka aidon 14 metrisen valaan sekä useampiakin delfiinejä. Oli kyllä melko huvittavaa, kun kymmenisen venekuntaa seilasi edes takaisin merellä vain kyseisiä eläimiä metsästäen ja aina kun joku näki jotain, koko karavaani seurasi innokkaana perässä. Meidän venekuski oli vielä kaupanpäälliseksi oma luku sinänsä: puhui tuhatta ja sataa kumisella Kummeli-äänellä, josta kukaan ei ymmärtänyt mitään.
Perjantai-illalla kokkailtiin tyttöjen kanssa kotona jo meidän bravuuriksi muodostunutta tonnikalatomaattisipuliavocakopaprikapastasalaattia, 1,5€ per naama, ja pelattiin korttia. On muuten hyvin jännä juttu, että korttipelit ovat hyvin hyvin samanlaisia ympäri palloa, mutta joka maassa on kuitenkin jotain omia sääntöjä, joiden johdosta pelaaminen johtaa ajottain melkoisiin tahtojen taisteluihin oikeaista säänöistä. Ainakin mikäli joku raukkaparka joutuu pelaamaan kanssani. Muut jatkoivat iltaa vielä kitaran kanssa musisoiden, mutta tämä isoäiti siirtyi jo ennen puoltayötä nauttimaan hyvin ansaituista kauneusunista. Joskus näinkin.
Lauantaina läksimme kohti Valle Elqui:a, jossa valmistetaan maailmankuulua piscoa, Chileläisten kansallisylpeyttä.
Pisco (ketšuan sanasta "pisqu", pieni lintu) on Perun ja Chilen viinialueilla rypäleistä tislattu alkoholijuoma (brandy). Se on Chilen, Bolivian ja Perun suosituin alkoholijuoma. Piscon alkuperästä käydään kiistaa Chilen ja Perun välillä.
Wikipedia
Valle Elqui'in pääseminen oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä saapuessamme bussiterminaaliin kello 11.00, olisi seuraava bussi lähtenyt vasta 13.30. Onneksi älysimme vähän kysellä ympäriinsä, ja meille selvisi, että bussilipun hinnalla voisimme matkata myös collectivoilla. Collectivot on takseja, mutta nillä on kiinteä taksa tietyille reiteille. Niinpä sen sijaan, että olisimme matkanneet tunnin epämukavasti bussin käytävillä seisten, pääsimme mestoille omalla taksilla. Ympäristöystävällisyys kunniaan. Tämäkin taksikuski puhui muuten aivan järkyttävän huonosti, vaikutti että kaverilta olisi puuttunut hampaat kokonaan suusta. Niinpä kuuntelimme kohteliaasti hänen tarinoitaan noin tunnin ajan mitään ymmärtämättä heittäen väliin muutamia täytesanoja: ah, bueno, verdad?, ya, listo jne.
Valle Elquissa saavuimme ensin Vicuna nimiseen kaupunkiin, joka on vain ns. läpikulkupaikka kauemmas laaksoon. Siellä kävimme kierroksella yhdessä piscoleriassa, joka on piscoa valmistava tila. Meikäläisellä oli onneksi vielä antibioottikuuri päällä, joten en joutunut maistelemaan piscoa. Oli kuulemma todella pahaa, varsinkin suosikkidrinkiltäni pina coladalta maistuva juomasekoitus. Vicunasta otimme myöhemmin suunnaksi Pisco Elqui-nimisen kylän, jonne pääsimme ensin kävelemällä kolme kertaa väärään suuntaan keskellä valtatietä ja sitten pysäyttämällä lennosta bussin, joka ehkä meni oikeaan suuntaan. Menihän se, mutta jouduimme roikkumaan koko matkan bussin käytävällä väistellen ylähyllyiltä lenteleviä matkatavaroita.
Pisco Elquissa vuokrasimme maastopyörät, joilla läksimme tutkailemaan lisää piscolerioita. Los Nichos niminen piscolería, jonka chileläisystäväni olivat maininneet parhaaksi, sijaitsi neljän kilometrin päässä ylempänä vuorilla. Voin kertoa, ettei ollut helppoa tässä kuumuudessa polkea niitä kilometrejä, mutta maisemat olivat mahtavat. Ostettiin sieltä kolmeen pekkaan kahdeksan pulloa piscoa ja saatiin melko pitkiä katseita muilta turisteilta. Olin kuitenkin luvannut tuoda chilekavereille pari pulloa, koska pisco oli siellä puolet halvempaa ja kovaan ääneen selitinkin sitä sille myyjälle, jottei kellään vaan jäisi mitään vääriä mielikuvia. Tilan läheltä löytyi myös joki, jonka varrelle laskeuduimme vähän vilvoittelemaan väsyneitä jäseniämme. Joki oli kuin suoraan jostain sadusta, mutta tunnelman vähän pilasi pari muutakin tyyppiä, jotka olivat saapuneet paikalle. Aina sama juttu tosin hienojen paikkojen kanssa. Lauantai-iltana oli tarkoitus lähteä ulos, mutta päädyimme vain kiertelemään vähän keskustan käsityömarketteja ja menimme aikaisin nukkumaan.
Rankkaa on
Joella
Sunnuntaina oli vuorossa rantalomailua La Serenan rannoilla, joita on yhteensä parisenkymmentä kappaletta. Me oltiin Hankan ja Kokon kanssa päätetty, että mennää surffaamaan, joten paikallisen turistikeskuksen kautta suuntasimme rannalle, jolta löytyi surffikoulu. Tunti surffiopetusta välineineen kustansi 24 euroa ja oli kyllä hintansa arvoinen. Saatiin jokainen oma opettaja, meikän oli saksalainen Hans (no okei, en koskaan kysynyt sen nimeä, mutta suurella todennäköisyydellä se olisi ollut Hans). Tunnin ajan harjoittelin sitten laudalle nousemista ja oli huikeeta! Lumilautailutausta varmasti avitti jonkin verran, sillä jo tunnissa pääsin pystyyn ja sain ohjailtuakin lautaa. Ainoa ongelma oli supersuolainen merivesi, joka kirveli silmissä ja tyhmät uimarit, jotka eivät tajunneet väistää tieltä. Surffiopettajat totesivat vaan tyynesti, etteivät ne tajua väistää ennen kuin pariin kertaan ovat ottaneet osumaa. Tunnin jälkeen hengailtiin biitsillä surffiopettajien kanssa. Tarjosivat tytöille bisset, meikäläinen onnellisena join hanavettä. Takaisin Santiagoon lähdettiin illalla ja maukkaasti viidetä aamulla olin kotona.
Nyt on uudestaan jo lauantai ja olen ihan kuolemanväsynyt. Maanantaina lähdemme 10 päiväksi etelään, emme ihan Patagoniaan asti, mutta lähelle. Koitan sitä ennen ehtiä kirjotella vähän tästä elämästä täällä.
Besos,
Saara
PS. All the photos are from Koko's and Hanka's camera, as I forgot my memory card home
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti