Pacman Patagoniassa

OBS! All the good photos are taken by Hanka. I forgot my memory card at home, as always.

Tuossa tarkalleen kaksi kuukautta sitten pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni päästä Etelä-Amerikan eteläkärkeen Patagoniaan, kun Hankan ja Kokon kanssa nostimme kytkintä ja suuntasimme kohti Punta Arenasia. Sinne on Santiagosta maitse matkaa 3100 kilometriä, joten tällä kertaa emme väsyttäneet istumalihaksiamme yli vuorokauden bussimatkalla, vaan lensimme reteästi kolme ja puoli tuntia chileläisellä Finnairilla, LANChilellä, suoraan pelipaikoilla. Hintaeroa ei bussin ja lentokoneen välillä hirvittävästi ole, sillä LANChilellä on edukkaita tarjouksia, kunhan vaan ostaa lentolippunsa Chilen rajojen sisäpuolella.

Punta Arenasin lentokentältä matkasimme suoraan bussilla Puerto Natalesiin, joka tunnetaan myös nimellä Ultima Esperanza l. Viimeinen toivo. Ennen Patagoniaan lähtöäni kaikki chileläiskaverit varoittelivat, että siellä sataa koko ajan ja on tosi kylmä. Nämä peloittelut osoittautuivat täysin turhiksi, sillä jo ensimmäisenä päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Niinpä bussimatkan aikana olisi ollut mahdollista ihailla Patagonian luontoa, mutta allekirjoittanut maiskutteli koko matkan sikeästi nukkuen. Edellisenä iltana oli nimittäin aivan pakko käväistä brassiystävän synttäreillä, joista ei ihan heti päästykkään lähtemään kotiin. Kaikenlaiset selitykset aikaisesta lennosta ja puolivalmiiksi pakatusta rinkasta kaikuivat kuin kuuroille korville. Olisin voinut aivan yhtä hyvin yrittää vakuuttaa brassiystävääni siitä, että jääkiekko on jalkapalloa hienompi laji ja lopputulos olisi ollut sama: täysi ymmärtämättömyys. Niinpä meikäläinen suunnisti sitten samoilla silmillä aamukuudelta lähtevällä lennolle. Kuten kuvitella saattaa, tunnelma oli melko rapsakka. Onneksi chileläisystävämme Leo oli ystävällisesti tarjoutunut heittämään meidät lentokentälle, niin eihän meillä tullut koneeseen edes kiire. No okei, hieman jouduttiin check-in-jonossa pyytämään ohituslupaa muilta matkustajilta, mutta hienosti viisi minuttia ennen lähtöselvityksen sulkeutumista pääsimme tiskille ja saimme kamat koneeseen.

Meitsi ja Hanka valmiina elämämme seikkailuun. 

Puerto Natalesiin saavuttuamme meillä ei Hankan ja Koko kanssa luonnollisesti ollut hajuakaan majapaikasta. Jos joku ei vielä ole bonjannut, niin olemme kaikki kolme aika hetkessä eläjiä, mutta myös mitä luultavimmin syntyneet onnelisten matkustustähtien alla. Samalle lennolle kanssamme sattui nimittäin toinenkin vaihtariporukka samasta yliopistosta ja heidän vanavedessään vaelsimme hostelli Casa de Liliin, joka osottautui aivan nappivalinnaksi.

Casa de Lilistä saimme kaiken informaation koskien aikomaamme pikkuista patikkamatkaa Torres del Painen luonnonpuistoon. Saimme lainattua myös puuttuvia varusteita, sillä esimerkiksi Leolta lainaamamma retkikeitin oli niin aataminaikuinen, ettemme saaneet ottaa sitä mukaan koneeseen, vaan jouduin juoksentelmaan ympäri lentokenttää etsien sille säilytyspaikkaa 10 päiväksi ja lopulta tein diilin yhden kahvilan omistajan kanssa. Meidän retkikeitin olisi kuulemma voinut aiheuttaa jonkun tulipalon. Mokomatkin tiukkapipot siellä LANChilellä... Casa de Lili järjesti meille myös kuljetuksen Torres del Painen luonnonpuistoon ja takaisin, joten meininki oli vähän kuin Aurinkomatkoilla konsanaan. 

Lähisiwassa ostelemassa retkieväitä: suklaata, kaurahiutaleita,
keksejä, pussipastaa, suklaata, soijarouhetta, suklaata, valmissalsaa,
suklaata, rommia teehen, suklaata, sitä teetäkin tietty jaa niin ja suklaata

Niinpä saapumista seuraavana päivänä läksimme Torres del Painen -luonnonpuistoon suunnitelmissamme vaeltaa "W":ksi kutsuttu noin 100 kilometrin pituinen lenkki. Torres del Painen kansallispuisto on Chilen suosituin ja siellä käy 100.000 vierailijaa vuosittain. Suosituin sesonki on kesällä, joulukuusta helmikuuhun, mutta kyllä vielä maaliskuussakin vilskettä riitti.

Minussa on roimaa, alkumiehen voimaa... Olemme juuri lähdössä koetukselle 

vatsoissamme maukas aamupala, jonka bussikuskimme meille tarjosi kotonaan, 

kun kerroimme nukkuneemme pommiin ja siksi emme ehtineet syömään 

hostellilla aamupalaa. Melko ystävällistä jengiä tuolla etelässä. 

Retken ensiaskeleet

Puistossa on mahdollista tehdä päivävaelluksia, mutta myös vähän pidempiäkin, pisimillään 8-9 päivän lenkkejä nukkuen joko ilmaisilla leirintäalueilla tai sitten maksullisilla, joista löytyy sisävessat, lämpimät suihkut ja muut mukavuudet. Nössöimmät voivat viettää yönsä sisätiloissa refugioissa, joissa yksi yö kustantaa halvimillaan 40€. Sanomattakin lienee selvää, että me nukuimme yömme ilmaisilla alueilla primitiivisissä olosuhteissa, joissa hiiret pilasivat jauhemaitomme ja söivät paloja kekseistämme.

Kuvia eri campingeilta:

Ensimmäisellä kerralla teltan pystyttäminen oli pienoinen haaste, mutta 

kyllä se pystyyn saatiin. En mä ihan turhaan ole metsässä

 leireillyt viimeiset 17 vuotta.

Leirielämää

Kaurapuuroa aamupalaksi. 

No okei, laitettii vähä suklaata mausteeksi,

mutta on se silti kaurapuuroa

Toisen leirintäalueen invaasio, täällä vietimme kaksi yötä ja koimme 

myös surullisenkuuluisan hiirihyökkäyksen. Minähän en mitään muuta pelkää, 

mutta minkäänlaisia jyrsijöitä en voi sietää, joten taisin herättää koko leirintäalueen, 

kun aamutuimaan löysin pari jyrsijää Hankan rinkasta. 

No okei, ehkä vähän pelkään myös ilmapalloja, 

puluja ja pimeää reittiä mökillä puuceehen.

Viimeisellä leirintäalueella meininki oli jo kuin mustalaisleirillä konsanaan, 

mutta kuka sitä nyt metsässä järjestyksestä välittäisi.

Torres del Painessa saa siis leiriytyä vain merkityillä alueilla, kokkailu on sallitua vain leirintäalueilla ja tulenteko on täysin kielletty kaikkialla luonnonpuistossa. Kyse ei siis ollut mistään erämaavaelluksesta, vaan kaikki seuraavat samoja merkittyjä polkuja leirintäalueelta toiselle. Me suuntasimme mestoille jo huippusesongin lakattua, maaliskuun lopulla, mutta leirintäalueilla oli silti paljon telttoja ja poluilla tuli vähän väliä vastaan ihmisiä. Koska merkityiltä poluilta ei voi poiketa, on jonkun aina vastaantuleva liikenteen yllättäessä väistettävä ja odotettava, että letka pääsee ohitse. Voin vain kuvitella, millaista väistelyä on kehissä huippusesongilla, sillä nyt jo ajoittain alkoi kyrpimään ainainen graciaksen ja de nadan toistelu, riippuen siitä oliko itse väistö- vai ohitusvuorossa. Tulenteko on mestoilla tosin syystäkin kiellettyä, sillä Patagoniassa tuulee ja paljon ja viimeksi joulukuussa eräs israelilaisretkeilijä poltti kaksi hehtaaria metsää. Tyyppi ei jaksanut kantaa wc-papereitaan pois puistosta, joten yritti polttamalla hävittää ne. Tuuli sitten levitti tämän wc-paperitulen ja sen seurauksena osa puistosta näyttää tältä:

Oikealla ei-palanut alue, vasemmalla palanut

Minua olisi houkutellut vaeltaa puistossa koko kahdeksan päivän "O"-kierros. Koko ei kuitenkaan ollut koskaan ennen vaeltanut, eikä aikaakaan ollut liikaa, joten päädyimme siis tekemään "W":ksi kutsutun lenkin. Nimi tulee siitä, että reitti muodostaa kartalle ikäänkuin tuplaveen. Kilometrejä sen aikan tuli siis täyteen lähes sata ja alunperin suunnittellimmekin kulkevamme sen läpi neljässä päivässä, mutta lopulta päädyimme viettämään puistossa viisi päivää. Korkeuserot olivat ajoittain niin jyrkkiä, että muutamankin kilometrin matkaan saattoi upota tunti jos toinenkin, vaikka kuinka oltaisiin popsittu suklaata "energian saamiseksi". Koko joutui tosin valitettavasti jättämään leikin kesken jo aikaisemmin, sillä hänen vaellukseen tottumattomat polvensa eivät kestäneet vuoriston höykytystä. Vieläkin, vaikka reissusta on kulunut kaksi kuukautta, Koko joutuu lenkillä käydessämme (kyllä, lenkkeily jatkuu!) käyttämään polvitukea.

Seuraavassa vähän kuvasatoa reitin varrelta:

DAY 1

aka

The day I had the best coffee of my life

Made by Israeli

Matkalla ekalle campingille, joka oli vain 4 tunnin päivävaelluksen päässä.

Helppo alku, mutta korkeuseroa oli sen verran, että enempään ei olisi 

paukut edes riittäneet.

Satumetsä

Koko matkalla ekalta campingilta näkoalapaikalle. Meitsi reippana painelee jo etiäpäin.

Nää on nyt site ne Painen tornit eli Torres del Paine, jotka sieltä näköalapaikalta näkys.

 Joku oli ne kekseliäästi nimennyt oikeanpuoleiseksi, vasemmanpuoleiseksi 

ja keskimmäiseksi torniksi.

Spiderwoman

Siellä me vaa ihmeteltii maailmaa. On se kyllä kummallinen paikka.

Olisin voinut jäädä noihin maisemiin loppuiäkseni.

Tootovainen

Oli kuitenkin palattava takaisin, kun leirintäalueelle oli päästävä takaisin ennen auringonlaskua.

DAY 2

aka

The day Koko broke her knee

Seuraavana aamuna kiivettiin taas samaiselle näköalapaikalle, 

kun oli nähtävä tornit myös auringonnoustessa.

Näin tyytyväinen olin aamuherätyksestä. Edes kolme kesää armaassa postissa 

herätyskellon soidessa aamuviideltä eivät ole saaneet käännytettyä mua aamuihmiseksi. 

Odoteltiin. Ja syötiin suklaata.

Parhaat tyypit

Ja nousihan se aurinko. Ja värjäsi kaikki... oranssiksi?

Tämä kuva ja nuo shortsit ovat jo suorastaan legendaariset

Sitten lähdettiin kuin hobittijengi konsanaan kohti seuraavaa leirintäaluetta.

Välillä oli syötävä

Etsi meikä kuvasta

Siellä taustalla siintää järvi Nordenskjöld.

Meikä oli ainut, joka osasi lausua sen oikein. Score.

Meitsi ja Hanka Nordensköljdin rannalla

Tän jälkeen vaellettin vielä pari tuntia leiriin, jonne ehdittiin juuri ennen iltapimeää

DAY 3

aka

The day of the mouse attack

Jätettii rinkat leiriin ja suunnattiin päiväretkelle kohti Valle Francesia 

eli Ranskalaista laaksoa

Koko koittaa tappaa mua katseellaan

No okei valehtelin, ei kaikki jätetty rinkkoja leiriin.

 Hankalla oli rinkka, jossa oli meidän kaikkien eväät.

Ilmeestä päätellen todella tyytyväinen oli hän tilanteesta.

Koko oli enemmän mielissään.

I'm the king of the world on a rock like this

Sit oli kuu ja aurinko yhtä aikaa meitä tervehtimässä

Siel sit tyttöjen kaa pari tuntii vietettii siestaa ja nautittii maisemista sekä auringosta

Into the wild

Oli kyllä hieno laakso. Melkeen hienompi ku Muumilaakso.

DAY 4

aka

The day we wandered to Mordor

Sitten lähdettiin kohti reissun viimeistä leirintäaluetta, joka

sijaitsee ihan jäätikön vieressä. Brr. 

Kun päästiin palaneelle alueelle, niin ei aurinko enään paistanut

Mua varmaan koitetaan laittaa tässä johonkin poseerausasentoon

Sit Koko jätti meidät ja otti lautan kohti sivistystä.

Syötiin Hankan kanssa suruun vähän suklaata ja jatkettiin matkaa...

... Mordoriin

Yhdellä japsituristilla oli veikeet kengät

Glaciar Grey

L'Oreal - because I'm worth it

Hankaa nauratti

Siellä meikämanne taapertaa

ja sielläkin

Nukuttiin viimonen yö noin 20 metrin päässä tosta jäätiköstä, vähän ylempänä.

Koko yön jyrisi, kun jäälohkareita irtosi. Oli aika jännittävää, 

luulin aluksi, että se oli ukkonen.

DAY 5 

aka.

The Day when I found out about the Toy Camera - effect

Viimosena päivänä laskeuduttiin alas jäätiköltä kohti samaista

järveä, jonka rannalta Koko edellisenä päivänä matkasi katamaraanilla takaisin sivistykseen

Pysähdyttiin yhdessä refugiossa evästauolla.

Kävin ostamassa tämännäkösenä suklaata ja kysyin, mikä on kaupan parasta (rico=maukas, mutta käytetään myös vastakkaisen sukupuolesta, kun halutaan sanoa, että se on kuuma). Kaupan poika näytti jotain laatua, mutta totesi samaan syssyyn, että voin mä hänetkin viedä mukanani ja lisäsi, että olen erittäin kaunis.

Viisi päivää peseytymättä metsäkuteissa ja edelleen olen erittäin kaunis... Lattarit on vähän liiankin helppoja. Aivan sama miltä näyttää, kunhan on vaalea tukka, niin kaikki käy.

Hanka taiteilee

Arvoitus: mitä Hanka syö?

Meitsi ja vaelluspolulla tutuksi tullut Alex 

reitin maalissa valmistamassa viimeistä ateriaa.

Sitten skoolattiin ja tsekkiläinen ja saksalaiset tappeli siitä, kummat

juo enemmän kaljaa. Mä myöhäilin hiljaa mielessäni, sillä vastaushan on selvä:

suomalaiset

Yeah, we did it. 

Ja niille, jotka ei bonjaa, niin meidän sormet muodostaa siis tuplaveen.

Alex ja nordic walking

Lopulta läksittiin sitten Lago Pehoélta katamaraanilla takaisin kohti Puerto Natalesia

 

Lauttaretkeltä

Parasta vaelluksessa oli ehkä seura. Kokon ja Hankan kanssa kaikki vain toimi erittäin hyvin ja olen maailman onnellisin, että tutustuin heihin jo ensimmäisenä viikkonani Santiagossa. Tai sitten se, että joka päivä maisemat vaihtuivat ja eteeni aukeni mitä erilaisempia näkymiä. Toisaalta ehkä myös se, että matkan aikana tapaamamme muut reissaajat olivat uskomattoman hyviä jätkiä. Kuten yleensäkin vuoristossa/missä vaan luonnossa, vallitsi tuollakin solidaarinen meininki ja kaveria autettiin mäessä. Mekin annettiin viimeisellä leirintäalueella ylijäämäruokamme (jota oli paljon...) pojille Saksasta ja Etelä-Afrikasta, jotka päättivät jatkaa vaellustansa vielä kolme päivää, mutta joilla ei ollut enää yhtään ruokaa. Iltaisin leirintäalueiden kokkauspaikoilla keskustelu virisi ja reissuvinkkejä jaeltiin. Ensimmäiset pari päivää hengailimme israelilaispoikien kanssa, jotka tarjoilivat meille superhyvää arabialaiskahvia, jonka valmistaminen oli melkoinen seremonia. Pojat olivat kuitenkin tuoneet kaikki pelit ja vehkeet Israelista asti mukanaan. Israelilaiset tuntuvat muuten tehneen maihinnousun Etelä-Amerikkaan, sillä missä tahansa turistirysässä heitä on pilvin pimein. Suurin osa on armeijansa päättäneitä nuoria (joka siis pojilla kestää kolme vuotta, tytöillä kaksi), joille käsittääkseni valtio on antanut jonkinsuuruisen rahasumman, jonka he sitten käyttävät matkustamiseen. Nämäkin tapaamamme nuorukaiset aikoivat viipyä matkallaan vuoden kiertäen Etelä- ja Väli-Amerikan.

Myös jo lentokentällä tapaamamme vaihtariporukka koulustamme vaelsi kanssamme samaa reittiä, sekä tietysti Maggie ja Alex Saksasta, jotka osoittautuivat heti sielunsiskoiksi. Lisäksi tutustuimme kolmeen veikeään poikaan Ranskasta, jotka eivät tietenkään puhuneet juuri ollenkaan englantia, mutta muutama hiukan espanjaa. Pääsin siis harjoittamaan pariisiani ja olin hyvin mielissäni, kun parin päivän kangertelun jälkeen ranskankin salat palautuivat vaurioituneeseen pääkoppaani. Se tosin johti siihen, että espanja ja ranska sulautuivat isoissa ja pikkuaivoissa yhdeksi kieleksi, jota vain Alex kykeni ymmärtämään, sillä hänkin on ollut vuoden Rankassa vaihdossa ja on nyt vaihdossa Santiagossa. 

Chillausta campingin kokkaustilassa

Maggie, Alex ja Hanka

Loic Ranskasta

Kuten kuvista näkyy, viiden päivän vaelluksemme aikana säät suosivat meitä onnekkaita ja vasta viimeisenä päivänä vähän sataa tihrusti. Chileläiskavereiden seinille maalamat pirut öisestä syväjäädytyksestä osoittautuivat täysin turhiksi, osittain ehkä kiitos sen, että lainasin Casa de Lilistä itselleni kunnollisen makuupussin. Ulkona nimittäin oli öisin kyllä kylmä, tunsin sen nenänpäässäni joka juuri ja juuri pilkisti ulos makuupussista, ja jälleen jouduin sen tutun taistelun eteen, kun vessahätä yllätti ja ulostautuminen on väistämätöntä. Meen, en mee, koitan nukkua, vartti myöhemmin sama homma ja lopulta puolentoista tunnin pyörimisen jälkeen antautuminen. On se kumma, kun virheistään ei opi. Viimeisenä päivänä tuuli myös niin paljon, että käveleminen oli ajottain hankalaa, mutta onneksi meikäläiselle on kertynyt sen verran elopainoa, ettei tuuli vienyt mukanaan.

 jos oot liian laiha, niin sit su paleltaa aina ja josset sä mitaan paina, 
vie tuuli sut mukana aina.


Niinpä niin. Jukka Poika on varmaan käynyt Patagoniassa.

Saavuttuamme takaisin Puerto Natalesiin rentoiduimme, kävimme olusella kera uusien tuttujen ja Alexin sekä Maggien kanssa myös järjestimme itsellemme päiväreissun Argentiinan puolelle El Calafateen, jonka läheisyydestä löytyisi toinen kanssallispuisto ja jäätikkö Petito Moreno. Järjestetyt keihäsmatkat sinne olisivat kustantaneet n. 70€, mikä on aika sievoinen summa yhdestä päivästä, josta reippaasti yli puolet vietetään bussissa istuen. Niinpä neuvokkaina tyttöinä vuokrasimme auton, jolla koko kuuden hengen seurueemme hurautti jäätikkölle ja takaisin. Älkää huoliko, meikällä ei ollut ajokorttia messissä, joten en koskenut rattiin. Ei muuten tarvittu myöskään mitään kansainvälistä ajokorttia vaan Alexin ja Jakubin (yksi poika, johon myös tutustuimme Torres del Painessa) saksalaiset ajokortit kelpasivat sellaisinaan. Se vaan on sanottava, että ei kyllä koto-Suomessa tulisi mieleenkään ajaa kuutta tuntia edestakaisin yhden päivän aikana, vaikka olisi ihan vaan sairaan päräyttävä jäätikkö kyseessä. Täällä jotenkin tollaiset todellisuuden rajat hälvenevät.

Ainiin. Kerrottava on myös, että koska täällä valtion rajat edelleen ovat oikeasti olemassa, kestivät rajamuodollisuudet suuntaansa noin tunnin. Argentiinaan päin mennessä yksi tullimiehistä oli kanssamma oikein hyvää pataa ja lopuksi livautti meille lapun, jossa oli hänen nimensä ja sähköpostiosoiteensa, jos vaikka haluaisimme lisätä hänet Feisbuukkiin ja mainitsi myös, että hänen veljellään on talo Mendozassa ("vain" 8 tunnin matkan päässä Santiagosta, eli melko lähellä), joten voitaisiin joskus käydä siellä. Ei lisätty.

Ekana päivänä takana sivistyksessä rentoutumassa kahvilla

Oli jottai hauskaaki muka

Vuokraisitko tältä kaverilta auton? 

Me vuokrattiin.

Meikien menopeli

Patonkitehdas autossa

Vähän lampaita pampalla

Petito Moreno

Siinä sitä jäätä nyt sitte olis

Kielletty hedelmä

Tähän kuvaan liittyy sellainen tarina, että Maggie jossain vaiheessa tokaisi, että on aina halunnut syödä omenan jäätikön läheisyydessä. Niin kyllähän me sitten syötiin.

Taitaa olla vähän semmonen had to be there -tyyppinen tarina, mutta

kerroinpahan nyt kuitenkin.

Viimeisen päivän käytimme sitten Punta Arenasiin tutustumiseen, kokkailimme Alexin ja Maggien hostellilla ja illalla lensimme takaisin Santiagoon. Viettämämme kymmenen päivää Patagoniassa olivat kyllä yhdet elämäni parhaimmista: luontoa, hyvää seuraa, pientä seikkailua autoilun merkeissä ja hyvää ruokaa, sillä Hanka onnistui jopa leirioloissa loihtimaan herkkupäivällisiä. Juu. Ei mulla sitten muuta, kiva että jaksoitte katsoa kaikki 80 kuvaa.

Punta Arenasin hautausmaa

Joku tamperelainen oli ostanu 30 eurolla tollase kyltin

Punta Arenas

Meikät

Muchas gracias chicas para este viaje inolvidable!