Tarinoita Perusta

Seuraavassa vähän kertausta vanhasta ja uuttakin tarinaa. On myos toistaiseksi ilman kuvia, kun ei naa bolivialaiset kopneet osaa lukea CD-romia...

Kun alunperin "suunnittelin" talvilomaani, tarkoituksenani oli suunnataa Brasiliaan, jossa on talvellakin lämmin. Brasilia on kuitenkin suhteellisen kallis maa, ja sinne meneminenkin olisi maksanut jo "maltaita", joten lopulta päätin kaikkien turistiystävieni lailla suunnata Peruun ja Boliviaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta huhtikuussa, joten matkan suunnitteluun ei jäänyt paljoa aikaa. Kaikki nyt varmasti ymmärtävät, että edellinen lause on täyttä valetta, ajasta minulla nyt Santiagossa vähiten puutetta oli, mutta kuitenkin. Matkan suunnittelun aloitin siis tasan sillä hetkellä, kun bussi irtautui tiistaina 3.7. Santiagon bussiterminaalista.

Matkani filosofia on siis suunnittelematta paras (vanha ingströmmiläinen sananlasku). Moni teistä ehkä ihmettelee, että miksi läksin matkaan yksin, enkä niiden vaihtarikavereideni kanssa, jotka myös näillä main seikkailevat. Totuus on kuitenkin se, että ei sitä nyt ihminen ihan kenen kanssa tahansa voi reissata. Lyhyitä pätkiä kyllä, mutta kuukausi on jo pitkä aika. Riitaa tulee helposti, pinna on kireällä, toinen haluaa syödä halvalla, toinen kokeilla kaikkia erikoisuuksia perulaisesta hamsterista (20e lautasellinen, jätin väliin) alpakkaan (se oli hyvää), toinen tykkää enemmän valko- kuin punaviinistä (erittäin kriittinen kysymys) ja niin edelleen. Ainoat varteenotettaat vaihtoehdot olisivat olleet Hanka tai Koko, mutta Hanka lensi jo heinäkuun alussa takaisin Tsekkitukkamaahan ja Kokon kanssa aikataulut eivät osuneet täysin yksiin (nyt olen kyllä Kokon seurassa Boliviassa, mutta siitä tarinaa myöhemmin.) Lisäksi en ole oikeastaan koskaan reissanut ypöyksin pitkää aikaa, joten halusin kokeilla miltä se maistuu.

Reissailin Perussa siis parisen viikkoa "yksikseni", mutta ypöyksin ei ole tarvinnut kertaakaan olla. Aricasta (se mesta siellä Pohjois-Chilessä) Arequipaan (Perun puolella) lähtiessäni juttelin aamiaspöydässä hollantilaisen Franin kanssa, joka oli samoille huudeille suuntaamassa, joten löimme hynttyyt yhteen ja läksimme taistelemaan peruchileläisiä rajamuodollisuuksia vastaan, jotka olivat lopulta melko leppoisat. Fran oli lisäksi ollut Arequipassa jo aiemmin, joten tunsi mestat ja tiesti hyvän hostellinkin. Ekana iltana Fran näyttikin mulle kaupungin keskustaa ja kävimme syömässä hänen lempiravintelissaan. Verrattain miellyttävämpi kokemus kuin suurkaupunkiin yksin saapuminen.

Tarkoituksenani oli jo seuraavana päivänä suunnata Cuzcoon, mutta hostellissa tapasin toisen puukenkämaalaisen, tälla kertaa tytön nimeltä Tess. Tessin ehdotuksesta päätin sitten suunnata Canyon del Colcaan, joka on ilmeisesti maailman syvin kanjoni vähän trekkailemaan. Yksin reissaamisessa ja suunnittelemattomuudessa onkin hyvänä puolena se, että aina voi tehdä sitä, mitä huvittaa. Elää hetkessä ja niin edelleen.

Ennen patikkaretkeä tutustuin vielä vähän enemmän Arequipaan, yksikseni ja Tessin seurassa. Arequipa, "The White City", oli leppoisan oloinen kaupunki, jossa voisin kuvitella asuvani. Kaupungin valkeus johtui siitä, että suuri osa rakennuksista on rakennettu sillarista, hohtavan valkoisesta vulkaanisesta kivestä. Varsinkin iltavalaistuksessa Arequipa veti vertoja jopa Turun jokirannalle, joka kuitenkin ehkä on yksi maailman siisteimmistä paikoista. Ihan näin puolueettomana arviona

Retki kanjoniin alkoi herätyksellä lauantaiaamuna, taisi olla 7.7., kello 03.00 (ihan tuli vanhat kunnon postiajat mieleen), jonka jälkeen läksimme kohti kanjonia. Pääsimme mestoille kanjonin Cruz del Condorille hyvissä ajoin (yhdessä 1000:n muun turistin kanssa) ja saimmekin tunnin verran ihailla maailman suurimpien siivekkäiden, siis kondorien, lentoa. Nyt voivat sitten jotkin saivartelijat oikaista, jossei kondori olekaan maailman suurin siivekäs, kuten rakas isoveljeni jo ojensi minua maailman suurimman padon kanssa, joka aiemmin kertomani mukaan ei sijaitsekaan Paraguayssa, vaan Kiinassa. En jaksa tarkistaa Wikipediasta. No kuitenkin, meitsikin lintufobioineni nautin tästä näytelmästä.

Vaellus Colca Canyoniin oli fyysisesti melko rankka tai sitten kropassani vain tuntuivat kevätlukukauden jäljet, meikällä tosiaan oli se nelipäiväinen viikonloppu koko kevään... Lauantaina ensin laskeuduimme nelisen tuntia kanjonin pohjalle, josta suuntasimme kanjonia pitkin yöpaikkaamme. Matkalla ohitimme kyliä sekä turisteja varten kyhattyjä kioskeja, joissa myytiin pientä purtavaa sekä virvokkeita kolminkertaiseen hintaan. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kaikki sinne kanjoniin kuljetettiin andien takseilla, eli muuleilla, jonka ilman kauppatieteen maisterin tutkintoakin voin päätellä vaikuttavan myytävän hyödykkeen hintaan kasvaneina tuotantomikäliekustannuksina, mutta oli se silti melkoista ryöstöä. No kuitenkin, maisemat olivat mahtavat, lämpöä riitti ja vaellusporukkamme oli huippu: siihen lukeutui siis itseni ja Tessin lisäksi  Amelie, Elaine sekä John Englannista sekä Aurelie ja Samuel Sveitsistä. Amelie ja John olivat asuneet vuoden Chilessä, joten heidän kanssaan oli mukava jakaa kokemuksia viinimaasta ja päivitellä joitain sen päättömyyksiä. Sveitsiystävämme (joista toisen ammatti oli muuten juustontekijä...) eivät taasen puhuneet paljoa englantia, joten ranskan taitoa pääsin jälleen kerran testailemaan. Jostain kumman syystä koko muukin porukkamme puhui ranskaa, joten koko vaelluksemme puhuimme iloista englannin, espanjan ja ranskan sekoitusta. Jos vain ne Babelin tornit eivät koskaan olisi sortuneet...

Yömme kanjonissa vietimme Oasiksessa, jossa pääsimme pulahtamaan uima-altaaseen. Illallisen jälkeen ihailimme hetken tähtiä ja taas saimme ihmetellä sitä, kun ne näyttävät täällä olevan väärinpäin Ei löytynyt Otavaa, eikä kyllä muitakaan kuvioita, sen verran tiheämpään niitä tähtiä siellä taivaankatossa oli. Seuraavana aamuna läksimme viideltä matkaan, sillä edessä oli neljä kilometriä jyrkkää nousua ja korkeuseroa noin 1000 metriä. Huipulle päästyäni oli melkoisan voittajafiilis... Loppupäivän sunnuntaina lähinnä tapoimme aikaa ja kävimme ihailemassa laamoja sekä alpakoita. Olisi voitu käydä myös jossain hämärillä kuumilla lähteillä, mutta jopa Assarin ullakon viereinen Turun uimahalli, jossa kehoittetaan käyttäjää laittamaan uima-asu PÄÄLLE, kun altaassa käyttää lötköpötköjä, on houkuttelevampi paikka. Niinpä ryhmämme kanssa tyydyimme odottelemaan muita juutalaisvitsejä kertoen. Hienovaraista.

Illalla meillä oli hetki aikaa käydä hostellissa suihkussa (tosin nopeasti ennen kuin mestan omistaja saapuisi, sillä sitten olisi pitänyt maksaa) ja tutustua jälleen yhteen reissaajaan, joka tunsi suomalaisia metallibändejä. Aiemmin Arequipassa jo juttelin maailman hämärämpien yhdysvaltojeneläjien kanssa, jotka olivat olleet Boliviassa matkaamassa viisi viikkoa oppimassa sikäläisten kapinallisryhmien toiminnasta ja kuuntelivat koko matkan kuulemma Korpiklaania. Onpahan Suomi ainakin maailmankartalla... Sunnuntai-iltana suuntasin lopulta lähes koko vaellusporukan kanssa 10h pohjoisemmaksi Cuzcoon, tosin eri bussilla kuin muut. Tessille piti jo sanoa heipat Arequipassa, hän kun jatkoi matkaansa kohti Pohjois-Perua ja Ecuadoria.

Cuzcoon saavuimme aikaisn maanantaiaamuna ja ryhdyimme heti metsästämään hostellia. Fiksuina uskoimme LonelyPlanettia (aka the Biblea, note to self: älä toista jo monta kertaa tekemääsi virhettä..)  ja etsimme käsiimme varmasti Cuzcon korkeimmalla paikalla sijaitsevan hostellin, joka ei tarjonnut aamupalaa, suihku oli kylmä kuin suomalainen mies ja hintakaan ei nyt ollut ihan niin halpa (6e/yö)... Sveitsiläisystäväni Aurelien elämästä on muuten kerrottava sellainen anekdootti, että hänellä oli alunperin lennot Limaan Miamin kautta, mutta Zurichin lentokentällä hänelle kerrottiin, että jos matkaaja haluaa matkata USA:n kautta, tulee hällä olla biometrinen passi. Niinpä Aurelie joutui siltä seisomalta ostamaan itselleen uudet lennot, eikä tietenkään saanut mistään hyvitystä aiemmin ostamilleen. Ja kaikki täma rahanmeno vain sen tähden, että hällä oli välilasku Miamissa. Vivan los Estados Unidos!

Maanantaipäivän vietin vuoroin järjestäen vaellusta Machu Picchulle, vuoroin uusien ystävieni kanssa Cuzcoon tutustuen. Suosituin keino Machu Picchun saavuttamiseen on legendaarinen Camino Inca / Inka Trail. SIlle päästäkseen on reissu kuitenkin varattava joku neljä kuukautta etukäteen, joka ei ihan täysin tähän ingströmmiläiseen matkailufilosofiaan istu. Niinpä koitin valita erilaisten vaihtoehtoisten trekkien kesken, mikä oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kymmenet erilaiset agenciat tarjoavat vaihtelevin hinnoin erilaisia kombinaatioita ja aina, kun olet valinnut jonkun puulaakin, pitää rynnätä turistitoimistoon tsekaamaan, onko mesta laillinen ja onko se saanut viime aikoina valituksia. Turistitoimisto ja muut agenciat eivät myöskään saa suositella ketään keskenään, joten siinä on pieni ihminen aivan ypöyksin taistelemassa suuria perulaisia vastaan. Meinasin jo jättää leikin kesken ja lähteä siltä istumalta Boliviaan, mutta pikapalaveri Facebookissa parin ystävän kanssa kannusti jatkamaan taistoa. Lopulta päädyin lafkaan, jota hollintilaisystäväni suosittelivat, vaikka se siirsikin minut lopulta toisen yrityksen asiakkaaksi, kun itse eivät valitsemaani trekkiä tehneet ja esittelivät edellisenä iltana oppaan, joka seuraavana päivänä ei enää näyttänytkään samalta. Joko se teki maailman nopeimman kauneusleikkauksen tai sitten ne vaan vaihtoivat opasta. Ryhmän kokokin lisääntyu nopeammin kuin Intian väkiluku, sillä maanantaina meitä piti olla 7, mutta tiistaina meitä olikin jo 12. Mutta mitäs pienistä...

Tiistaiaamuna heräsin siis jälleen 3.30 odottelemaan, että minut poimittaisiin hostellilta. Puoli viideltä sitten joku hemmo vihdoin saapui ja matkamme alkoi. Jotkut hölmöt jenkkituristit eivät olleet uskoneet kehotusta odottaa yöllä hostellin sisällä ja joutuivat kadulla ryöstönyrityksen uhreiksi. Heillä oli onneksi matkassaan vaellussauvat, joilla läimivät ryöstäjiä ja miespuolinen jenkki lähti lisäksi juoksemaan yhden voron perään taklaten tämän maahan, kun koitti vohkia hänen kameransa. Melko uhkarohkeata, mutta heiltä ei ainakaan ryöstetty mitään...

Valitsen trekikseni lopulta siis Salkantay trekin, joka sisälsi 80km:ä marssimista neljässä päivässä sekä nousun 4600 metriin, NICE! Vaellusryhmääni kuului porukkaa Englannista, Kanadasta (molemmilta kielialueilta), USA:sta, Irlannista sekä Brasiliasta. Oppaamme oli tietenkin Perusta, oikein mukava heppuli. Ryhmämme oli leppoisa, ehkä vähän liiankin rauhallinen, mutta viimeisen illan "iltanuotiolla", jolla kovaäänisistä soivat viimeisimmät tanssihitit, räjähti ja porukka bailasi kuin viimeistä päivää. Oli se vähän absurdia siellä perulaisessa viidakossa katsella, kun porukka tanssi villinä Macarenaa, mutta hyvät naurut ainakin saatiin Johnin (ENG) ja Karlan (BRA) kanssa. Me siis olimme ne porukan pidättyväiset, jotka eivät tanssineet askeltakaan. Porukassamme oli muuten muutama oikisopiskelija Kanadassa, joiden kanssa oli mukava jakaa kokemuksia opiskelijaelämästä. Kanadassakin on joka torstai bileet, isot asianajotoimistot pitävät korruptioesittelyjään, joissa viinipullot katoavat nopeasti opiskelijoiden kasseihin ja huonoin puoli oikiksessa ovat muut kanssaopiskelijat. Olemme siis varsin valloittavaa porukkaa maailman ympäri, sillä myös samalla trekillä tapaamani australialainen Steven, lakimies hänkin, allekirjoitti samat väittämät. Hän oli muuten kolmen vuoden ajan tehnyt 12h työpäiviä, mutta viime joulukuussa ottanut loparit ja nyt reissasi avovaimonsa kanssa muailmaa vuoden. Ehkä mäkin sitten joskus...

Vaelluksen aikana näimme ensin asuttua maalaismaisemaa, sitten vuoristoa, sitten 4600 metrin korkeuden, jossa meikä voi fyysisesti melko pahoin. En tosin niin pahoin kuin eräs saksalainen maratoonari, joka oli ensimmäisenä ylhäällä oksennusta vähän väliä sylkien. Hulluja nuo saksalaiset... 4600 metrin korkeudesta laskeuduimme sitten alas viidakkoon, joka oli meikäläisen suosikkipätkä. Kolmantena päivänä kävimme myös luonnon kuumilla lähteillä, joka kyllä teki gutaa kipeytyneille lihaksille. Olimme siihen mennessä vaeltaneet kolmessa päivässä yli 60 km:ä sisältäen käynnin sinne huipulle. Se muuten, joka osaa kertoa, että mistä tulee sanonta tehdä gutaa, saa kyllä meikältä jonkinlaisen palkinnon. Tai sanonta tehdä eedvarttia. Jälkimmäinen ehkä viittaa vanhaan kunnon 10-ottelijija(ko?) Edward Hämäläiseen, but who knows...

Neljäntenä vaelluspäivänä pääsimme perille Aguas Calientesiin, joka myös näppärästi Mach Picchu Pueblona tunnetaan. Sieltä on enää reilut 1800 askelmaa itse Machu Picchulle. Siellä sitten vähän lepäsimme, joimme (jokaikinen ravinteli tarjosi 4 for 1 happy houria, mutta ne drinksut olivat kyllä lähinnä shottilasin kokoisia) ja söimme nachoja. Sekin oli melko mielenkiintoista, että keskellä perulaista metsää jokainen mesta tarjosi meksikolaista ruokaa, mutta se taitaa olla sitä globalisaatiota sitten niin ja turistien miellyttämistä, koko Aguas Calientesin kylä kun oli rakennettu Machu Pichulle suuntaavan turismin ympärille.

Lauantaina 14.7. pääsimme vihdoin kaupamaan kohti Machu Picchua. Herätys oli jo tavallisen tuttuun kukonlaulun aikaan, 3.30, jonka jälkeen pääsin taistelemaan 1800 askelmaa kohti vanhaa Inka-kaupunkia. Neljän päivän vaeltamisen jälkeen se ei tietenkään enää ollut temppu eikä mikään. Portit taiv... Pichulle aukenivat kuudelta aamulla ja kyllä siinä melkein itku pääsi, kun sen vihdoin näki edessään: vuosisatoja piilossa olleen inkakaupungin. Machu Picchu kuuluu muuten ääntää Machu Piiitsu (tjsp.), koska jos sen ääntää Machu Pitsu, tulee vahingossa puhuneeksi miehisistä sukupuolielimistä. Taino, näin ainakin oppaamme meille väitti, itse olen aina vähän varauksella suhtautunut noihin oppaiden juttuihin...

Vietin Machu Picchulla yhteensä varmaan yli kymmenen tuntia. Ensin oppaamme Nilton kierrätti meitä ympäri kaupunkia kertoen tarinoita ja sen jälkeen hengailin uusien vaelluskavereideni kanssa Pichuun tutustuen. Melkein jouduin onnettomuuden uhriksikin, kun kuvailimme kaikessa rauhassa laamoja ja ne jostain syystä villiintyivät ja ryhtyivät juoksemaan ja hyppimään ympäriinsä valtoimenaan. Yksi sitten hyppäsi päin meitsiä, mutta sain tasapainon pidettyä ja vältyin haavereilta.

Käytiin myos tsekkaamassa vanha inkasilta, jolle mennessä piti jostain syystä rekisteroityä. Sen teki meidän kaikkien puolesta sitten Dylan Etelä-Koreasta (sen oikea nimi oli joku aivan liian vaikea). Hän kertoi aina rekisteroivänsä itsensä Harry Potterina Isosta-Britanniasta, 16 vee vanha ja occupation tietysti Major in Magic. Kukaan ei vielä toistaiseksi ole kuulemma valittanut... Samaiselle inkasillalle taisin uhrata myos aurinkolasini, jotka mulla oli hallussani jo ennätykselliset kaksi vuotta.

Machu Picchun jälkeen suuntasin sitten uusien portugalilaisystävieni kanssa nauttimaan muutaisen huurteisen. Olimme kaikki koyhina opiskelijoina pihistäneet takaisin Cuzcoon vievien junalippujen hinnoissa ja ostaneet halvimman vaihtoehdon, joka lähti takaisin Cuzcoon kello 21.30 (olimme siis nousseet 3.30...). Saimme seuraamme myos Dylanin, jonka matkatoimisto oli sossinyt lippujen kanssa ja hänkin joutui kanssamme samaan karjavaunuun. Dylanilla oli kuitenkin takataskussaan sen verran juttuja, ettei aika ainakaan käynyt pitkäksi. Hän oli mm. Limassa joutunut tyttolaumojen piirittämäksi, kun häntä luultiin kuuluisaksi korealaiseksi laulajaksi ja parisenkymmentä tyttoä halusi kuvauttaa itsensä Dylanin käsikynkässä. Vaelluksella hän oli myos muutaman kerran eksynyt, mutta kertoi suunnistamisen olleen helppoa: "you just had to look for the fresh cow/mule/human poo and you found the road again".

Pääsimme takaisin aamuyollä klo 01.30 Cuzcoon raikkaiden juna- ja bussimatkojen jälkeen. Tällä kertaa suuntasin portugalilaistyttojen kanssa heidän hostelliinsa, joka oli noin 1000 kertaa parempi kuin Lonely Planetin vinkkaama läävä. Lämmin suihku aamulla teki jälleen viikon tauon jälkeen melkoista eetwarttia. Sunnuntaipäivä vietettiin sitten rauhassa Marian ja Karlotan kanssa Cuzcossa, meillä kaikilla kun oli illaksi bussiliput etiäpäin: meitsillä Bolivian puolelle Copacabanaan ja tytoillä Perun Arequipaan.

Kaiken kaikkiian Peru oli oikein positiivinen kokemus, vaikka pääosassa tutustuinkin vain sen luontoon. Yllätyksenä tuli ainakin se, että naiset tosiaan siellä pukeutuvat kuten kaikissa turistikuvissa, hassuja hattuja myoten. Hatuista muuten sen verran, että jos lieri on taitettuna edestä, niin nainen on vapaa ja jos takaa, niin varattu. Melko näppärää ja paljon parempi vaihtoehto kuin esim. leimit liikennevalobileet.

Ero Perun ja Chilen välillä on huomattava: Chile on paljon paljon länsimaisempi kuin Peru. Se näkyy ihmisissä, vaatetuksessa ja katukuvassa. Peru edustaakin meikälle enemmän sitä, mitä kuvittelin Latinalaisen Amerikan etukäteeen olevan. Jos olisin opiskellut vuoden Perussa, olisi kulttuurishokki varmasti ollut paljon suurempi. Perulaiset puhuvat myos espanjaa chileläisiä hitaammin ja selkeämmin, mikä on ehdoton plussa. Mutta kyllä mä Chilestä enemmän diggaan, vaikka tässä jo pohdin, että marraskuussa saattaisin jonkin pikkureissun Pohjois-Perun rannoille pyoräyttää.

Vaellus Machu Picchulle oli erittäin positiivinen kokemus, oli nimittäin hyvin erilainen aikaisempiin vaelluksiini verrattuna: teltat olivat leirissä valmiina kun saavuimme ja ruuatkin laittoi oma kokki. Aamuisin heräsimme myos lämpimän kokateen voimalla, jonka keittiohenkilokunta toimitti telttoihimme. Itse jaoin telttani irlantilaisopettaja Brianin kanssa, mikä herätti muissa paljon hupia, mutta meikä on onneksi kasvanut kahden isoveljen hellässä huomassa, joten ei ollut mulle ongelma.

Nyt olen jo tämän reissun ehtoopuolella Boliviassa, huomenna pitäisi suunnata kolmen päivän jeeppireissulle, sen jälkeen Chileen, yo bussiterminaalissa ja 24h matka Santiagoon. Namnam. Ensi viikolla alkaa yliopisto ja meikällä parin viikon päästä myos tyot: sain harjoittelupaikan Amerikoiden oikeuden tutkimuskeskuksesta, jännittävää.

Chilestä kirjottelen sitten lisää.

Arequipa

Kavin kattomassa maailman syvimman kanjonin ja nain kymmenia kondoreja. Matkaseurana hostellissa tapaamani hollantilainen tytto, kolme englantilaista (jotka kaikki olivat asuneet vuoden Chilessa, yksi Santiagossa ja tietysti meilla oli yhteisia tuttuja) seka kaksi sveitsilaista. Oli mukavaa, vaikka vaeltaminen olikin vahan rankkaa. Naa kaikki tulee mun kaa tanaa samaa aikaa Cuzcoon, eli taaskaan ei tarvi reissaa yksikseen, uujea.

En nyt ehdi enempaa lopotella, eika kuviakaan voi laittaa, mutta kirjotan myohemmin antaumuksella. Toivottavasti.

Toivottavasti Ruisrockissa oli huono saa.

Perus Peru

Hola Perusta!

Kello 03.28 ja meitsi jo hereilla. Olen siis Perun Arequipassa ja lahdossa trekkamaan Colca Canyonille kahdeksi paivaksi. Takaisin sunnuntai-illalla ja sitten on ostettuna bussilippu Cuzcoon, josta olisi sitten tarkoitus suunnata Machu Picchulle.

Koitin ladata kuvia, mutta taa hostellin kone vaittaa, etta mun muistikortti on tyhja (olen siis vihdoin saanut kameraani laturin, saapui pari viikkoa sitten Hong Kongista). Arequipa on tosi jees kaupunki, valkoisesta kivesta rakennettu. Paivisin on paljon lampoa, mutta oisin tulee vahan kylma. Santiagossa on nyt tosin nollakelit, ettei se oidenkaan kylmyys paljoa harmita.

Nyt meiat haettiin.

CHau.

Aristelua Aricassa

Hola!

Olen nyt paassyt talvilomani alkuun ja talla hetkella olen Pohjois-Chilessa Arican kaupungissa. Tarkoituksenani on suunnata tasta Peruun ylittaen raja Tacnaan ja sielta Arequipa-nimiseen kaupunkiin. Aricaan saavuin eilen Santiagosta lempean 30h:n bussimatkan jalkeen, score. Tarkoitukseni oli lahtea jo viikko sitten tiistaina, mutta yllattaen viimeisen tenttini paivamaaraa oli vaihdettu ja joudunkin selvittelemaan sita ja sain sen tehtya lopulta viime torstaina.

Lahto Santiagosta ei sitten onnistunutkaan niin vikkelaan, kun piti hyvastella niin paljon ihmisia ja jarjestella asioita. Sunnuntaina herasin siihen, etta voisinhan tosiaan ostaa itselleni ne bussiliputkin sinne pohjoiseen vain huomatakseni, etta ne nayttivat kaikki olevan loppuunmyytyja ja hirvittavan hintaisia. Tsekkasin sitten lentotarjonnan ja jackpot, LAN tarjosi 100e:lla menopaluuta pohjoiseen seuraavalle päivälle, joten varasin itselleni lennot. LAN ei kuitenkaan hyvaksy meikäläisen luottokorttia, joten valitsin maksutavaksi Servipagin/Serviestadon. Servipag (ja sen kaima, toisen pankin palveluksessa oleva ServiEstado)on palvelu, joita löytyy supermarkettien yms. yhteydestä, jossa porukka voi maksella laskujaa. Vähän kuin Suomessa siihen aikaan, kun Neuvostoliitto vielä oli valtio. Koska oli sunnuntai, Servipag mestoista oli tietty avoinna vain murto-osa, joten jouduin seikkailemaan ympäri Santiagoa metsästämässa avoinna olevia. Löysin ensimmäiseksi ServiEstadon, josta todettiin, että niillä ani harvoin toimii linjat LANin kanssa, että parempi metsästää avoinna oleva Servipag (aivan sairaan hienoa, että Internet-sivuillaan sitten mainostavat maksuvaihtoehdoista, jos ne eivät koskaan toimi.....) Eikun internetkahvilaan, uutta osoitetta ja paikkatietoja kouraan ja kohti kaupungin keskustassa sijaitsevaa Servipagia. Sinne päästyäni ei Servipaginkaan linjat tietenkään toimineet, vaikka aiemmin päivällä olivat toimineet moitteettomasti. Käskivät tulla takaisin myöhemmin ja niinpä vietin kolme tuntia ostoskeskuksessa palloillen ja aina välillä kavin kokeilemassa, josko onnistaisi. No ei onnistanut koko päivänä ja niinpä en lopulta saanut lentoja maksettua ja varaukseni purkautui. Uuden varauksen tekeminen oli myös mahdotona, sillä hinnat olivat nousseet jo lähemmäs kahtasataa euroa.

Ostoskeskuksesta kerrottava muuten sellainen pieni epistoola, että kävin yhdessä "hygienialiikkeessä" ostamassa hammastahnaa. Sen luulisi olevan melkoisen helppo missio, mutta ei Chilessä. Ensin hammastahna tilataan tiskiltä, joka antaa sinulle kuitin, joka käydään maksamassa kassalla, joka antaa sinulle kuitin maksetusta ostoksesta, jonka avulla se lunastetaan kolmannelta kassalta. Että kolme ihmistä työllistetään sitten yhden työllä... Supermarketeissa on myös esimerkiksi deodorantit lukittuna kaappiin (ei tosin kaikissa, mutta taskuvarkaiden takia kuulemma joissain), että sielläkin tarvitsee etsiä käsiinsä joku tyyppi, joka avaa kaapin, että saat ostettua sen kahden euron putilon.. Kyllä on itsensä puhtaanapito tehty täällä vaikeaksi...

Mutta siis asiaan. Maanantaiaamuna lähdin sitten varhain Santiagon San Borjas- bussiterminaaliin metsästämään itselleni bussilippua. Olin mestoilla yhdeksän aikoihin ja kympiltä lähtevään bussiin olisi ollut päivän ainoat paikat. Mulla ei kuitenkaan ollut messissä tavaroitani, joten se oli mission impossimpible. Sain ostettua viimeisen vapaana olevan paikan seuraavan aamun kello 10:n bussiin suolaiseen 50e:n hintaan, samalla hinnalla olisin siis lentokoneella päässyt 24h nopeammin perille. Scooooore. Nojoo. Tiistaiaamuna sitten läksin matkaan. Bussissa oli semi-lipevä bussisetä, joka vähän välia kävi kysymässä, että olenko OK ja tarvitsenko jotain ja aina muisti kommentoida silmiäni tai muita ominaisuuksiani. Plussana tosin tarjosi mulle ylimääräisiä ruoka-annoksia, joten ei valittamista. Tutustuin matkalla myös chileläiseen Kareniin, joka kutsui minut syksyllä käymään kotiinsa Valle Elquin, joka on 6h matkan päässä Santiagosta. Aricaan saavuttuani etsin käsiini hostellin, peseydyin, kävin tutustumassa kaupunkiin ja illalla sosialisoin Ranskasta, Uudesta-Seelannista sekä Englannista kotoisin olevien superreissajien kanssa, jotka olivat nähneet tyyliin koko maailman. Arica ei kaupunkina paljon sytyttänyt. Tää on vissiin ihan siisti kaupunki muuten kuin talvella, olo on vähän kuin Espanjan Costa del Solilla off-seasonilla. Seuraavaksi tosiaan suunta kohti Perua ja varmaankin Machu Picchua. Sieltä sitten Titicaca-järvelle ja kohti Boliviaa. Toistaiseksi reissaan yksikseni, mutta matkan varrella on useampiakin tuttuja reissussa, että ehkä törmäilen heihin. Nyt jo tänne Arican hostelliin saapui eilisiltana vaihtarituttuja Santiagosta. Ei mitään parhaita kavereita, mutta tuttuja kuitenkin, joilta sain hyviä matkavinkkejä. Maailma on pieni.

Nyt pakkaamaan rinkka ja suunta kohti Perua yhden täällä hostellissa tapaamani hollantilaisen jampan kanssa. Yksin matkustaminen vielä vähän aristaa, joten kiva että on seuraa uuteen kaupunkiin.

Vi hörs!

Sarppa

Vallankumousta ja muuta mukavaa Paraguayssa

Vajaa kuukausi sitten saksakaverini Kokon kanssa päätettiin, että emme ole vielä tuhlanneet tarpeeksi rahaa, joten varasimme lennot Santiagosta Paraguayn pääkaupunkiin Asuncióniin. Paraguay oli meille molemmille suuri kysymysmerkki Etelä-Amerikan kartalla ja ainoastaan tiesimme, että Iguazun putoukset haluamme käydä katsastamassa. Muista suunnitelmista ei hirveästi ollut tietoa, kun lentokone starttasi Santiagon kentältä torstaiaamuna 7.6. kello 7.00 , sillä... no kuka niitä matkaoppaita nyt jaksaa oikeasti etukäteen lukea.

Jälleen kerran osuimme samaan lentokoneeseen toisenkin vaihtariporukan kanssa (tällä kertaa tiesimme tämän tosin jo etukäteen) ja niinpä reissun alkupäiviksi lyöttäydyimme Francon, Oscarin, Marianan (meksikaaneja) sekä suomivaihtari Satun seuraan. Asuncióniin saavuttuamme saimme tuta Etelä-Amerikan talven, kun lämpoasteita päivällä oli vain seitsemän ja illan laskeudettua taisi mennä mittari jo pakkasen puolelle. Kun tähän yhdistettiin vielä se, että matkustimme yösydännä kuusi tuntia bussilla, jossa ei lupailuista huolimatta ollut lämmitystä (eikä TV:tä) sekä majottaiduimme kolmelta aamuyöllä hotelliin, jossa lupailusta huolimatta ei ollut lämmitystä eikä lämmintä suihkua, niin ensivaikutelmaamme Paraguaysta ei voi ainakaan kuvailla sanalla ihastunut. Sen sijaan päädyimme siihen johtopäätökseen, että kaikki paraguaylaiset valehtelevat. Ei muuten mitään hajua, että miten paraguaylainen kirjoitetaan, mutta annetakoon se mulle anteeksi.

Ensimmäisenä päivänä reissasimme siis Paraguayn pääkaupungista Asuncionista sen toiselle laidalle Ciudad del Este nimiseen mestaan, joka sijaitsee Paraguayn, Brasilian sekä Argentiinan rajalla. Siitä kaupungista ei oikeastaan muuta kerrottavaa ole, kuin että krääsämarkkinat ovat melkoisen mittavat ja kaupungin hienoimmaksi nähtävyydeksi lukeutuu Itaipu-niminen pato, jota mekin käytiin iltavalaistuksessa ihailemassa. Kyllä siinä vähän sai ihmetellä, että tuollaisen padon ympärille oltiin saatu kyhättyä aivan massiivinen turistiscene, sillä emme suinkaan olleet tuona perjantai-iltana ainoat vierailijat kyseiselle padolle. Kymmenisen bussia kiidätti muitakin uteliaita padon laitamille, jossa oikein juontajaparin alustamana saimme parin minuutin ajan ihastella massiivista ääni- ja valoshow'ta, joka valaisi koko padon. Ja tämä kaikki siis siksi, että kyseessä oli maailman toistaiseksi suurin pato. Mainitsinko jo, että kävimme siis katsomassa patoa? Ainiin ja sinne padolle pääseminenkin oli jo seikkailu sinänsä, kun ei kukaan paikallisista oikein tuntenut tietävän, että missä paikallisbussit pysähtyy ja poliisimiehetkin tietysti valehtelivat, ettei busseja enää mene. Paraguayssa (ja muuallakin Etelä-Amerikassa kyllä) ihmiset eivät ikinä tunnusta tietämättömyyttään, vaan vastailevat aina mitä sattuu vastatakseen jotain. Siinä sitten saa aina arpoa, että kenen reittineuvoihin on uskomista, kun kaikki neuvovat eri suuntiin kaupunkia.

Perus piknikki, kun odoteltii show'n alkua
Juotiin siinä yhdet oluset ja vasta neljäs vartija alkoi valittaa.

Siinä se Itaipu-pato nyt sitten on

Koko tootovaisena valoshow'n jälkeen

Nojuu. Kolmantena päivänä (lauantai) läksimme sitten kohti Argentiinaa tarkoituksenamme käydä ensin ihastelemassa Iguazun putoukset Argentiinan puolelta. Putoukset sijaitsevat siis Brasilian ja Argentiinan rajalla, joten molemmilla puolilla on tietysti omat kansallispuistonsa putousten toljottelulle.  Rajalle matkasimme mukavasti kuusi henkilöä + kuski yhdessä henkilöautossa, paraguaylaiset kun eivät olleet kovin turhantarkkoja matkustajamäärien suhteen. Rajan ylitimme lossilla, jolta pääsimme ihastelemaan kaikkia kolmea rajanaapurusta. Puerto Iguazuun vihdoin päästyämme kello oli jo liian paljon putousten katselulle, joten sen sijaan ryhdyimme järjestämään BBQ:ta kun seuraavana päivänä, yksi matkakumppaneistamme, Franco, täyttäisi vuosia. Iloksemme saimme myös huomata, että "Calor de San Juan" eli Juhannuksen lämpö oli saavuttanut meidät ja lämpötilat nousivat hetkessä kolmenkymmeneen asteeseen. Siinä sitten päivittelin, että miten tää voi olla mahdollista, kunnes Satu palautti mut maanpinnalle huomauttamalla, että kyllä sitä Suomessakin voi lämpötila vaihtua yli kaksikymmentä astetta päivässä, tosin yleensä -25 asteesta nollaan. Jostain syystä tämä lämpötilanvaihdos lämmitti sydäntä kuitenkin enemmän. Vietimmekin Francon syntymäpäiviä mukavan leudossa kesäillassa, vaikka kaksi päivää aikaisemmin olimme kuolla kylmyydestä Asunciónin bussiterminaalissa.

Lossirannasta

Koko kävi vähän vilkuilemassa viidakkoa

Franco, Koko ja joku random rajamies

Meidän piti odotella rajalla pari tuntia, kun herroilla oli hyvin ansaittu lounastaukonsa,
jonka aikana he kyllä ystävällisesti pitivät meille seuraa, mutta töitä eivät viitsineet tehdä

Oscar lukemassa

Lossista

Törmäsin Aurajokeen

Oscarin ja Francon keittiössä

Koko - the master of asado

Franco ja aivan sairaan pähee synttärikakku

Pojat omaksuivat roolinsa ostoksilla

Siinä on matepurkkeja mistä valita

Sunnuntaipäivä valkeni sateisena, joten päätimme siirtää vesiputouskeikan vielä yhden päivän etiäpäin ja vietimme päivän rauhallisesti hostellilla syöden, lukien ja muihin reissaajiin tutustuen. Maanantaina vihdoin sateen hellitettyä pääsimme lopulta luonnonpuistoon saakka. Iguazun putousten näkeminen on ollut meikällä haaveissa siitä asti, kun kuulin niiden olemassa olosta ja jonain masentava Calonian kirjastossa vietettynä syysiltana lättäsinkin kuvan putouksista tietokoneen taustakuvaksi ikään kuin motivaattoriksi. Oli se aika mahtavaa tunne, kun viimein näki ne ihan livenä: aina kannattaa siis pitää haaveet pieninä, niin joskus ne voivat jopa toteutuakin. Putouksilla eteemme avautui toisen toistaan mahtavampia näkymiä: välillä tuntui että olisi ollut sademetsässä, välillä siltä, että eläisi Maa aikojen alussa -elokuvissa ja välillä ei nähnyt edessään mitään muuta kuin tonneittain vettä. Meillä oli myös tuuria, kun osuimme paikalle varsinaisen turistibuumin ulkopuolella, sillä jo nyt sai aina välillä tovin jos toisenkin odottaa vuoroaan näköalapaikoille. Pääsimme myös tutustumaan ärsyttävään pikku p*skiaiseen (näin itse nimesin kyseisen eläimen, ei hajuakaan mikä sen oikea nimi on), joka näytti kovin suloiselta, mutta heti ruuan haistettuaan hiipi paikalla kärkkymään ja jopa varasti Marianan aukinaisesta repusta keksejä. Varsinainen lokki siis.

Puistotyöntekijä bussissa matensa kanssa.
Paraguayssa, kuten Argentiinassakin, kaikilla (ja nyt en edes liiottele) on aina mukanaan tollainen termari ja matekuppo, josta sit sitten päivän aikana litkitään matea ja tarjotaan kavereillekin. Erotuksena, että Paraguayssa vesi on useimmiten kylmää ja juomaa kutsutaankin maten sijaan terereksi, vaikka yrtti on samaa, kuin mitä mateen käytetään

Ärsyttävä pikku p*skiainen

joku vihainen suomalainen dysleksikko-teinikin oli käynyt tuolla

Ensi näkymä

Francokin on hieman täpinöissään

Maa aikojen alussa

Jännittävä veneretki

Franco ja Oscar pohdiskelemassa

Koko ja viidakko

Mä ja mun meksikorakkaus Franco

La garganta del diablo eli paholaisen kurkku

Argentiinan puolelta putoukset ihmeteltyämme siirryimme takaisin hostellille, keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme kohti Brasiliaa tarkoituksenamme nukkua yö Foz de Iguazussa (jotta Koko saisi Brasilian leiman passiinsa, meikällä niitä on jo kaksinkappalein, hahaa. Matkailun ainut tarkoitushan on siis keräillä eri maiden leimoja). Meksikaaniystäviemme ja Satun oli tarkoitus jatkaa suoraan Atlantin rannalle rantaparatiisi Florianopolikseen, mutta rajatarkastuksessa heille sitten selvisi, että meksikaanit tarvitsevat viisumin reissatakseen Brasiliaan. Kuka niitä viisumirajoituksiakaan nyt ennen matkaa ryhtyisi tarkastelemaan... No okei, ystävieni puolustukseksi on kerrottava, että elimme kaikki siinä uskossa, että Chilen henkilökortilla voimme kaikki reissata vapaasti Etelä-Amerikassa viisumirajoituksista välittämättä, aivan kuten chileläiset. No meksikolaiset eivät ainakaan sitten voineet. Niinpä tiemme erosivat traagisesti siinä rajalla, kun Satu ja meksikaanit palasivat Argentiinaan laulamaan "Miksi rajat eivät aukene meille" ja meikä Kokon kanssa jatkoimme Brasiliaan.  Seuraavana päivänä pojat koittivat vielä onneaan ja eivät ollenkaan laskeutuneet rajabussissa rajatarkastukseen (jos menee Brasilian puolelle vain päiväksi shoppailemaan tai putoukset tsekkaamaan ei tarvitse "leimautua" maahan sisään), vaan jatkoivat pokkana laittomasti maahan ja ostivat bussiliput Florianopolikseen. Bussissa heiltä sitten kuitenkin pyydettiin viisumia ja hätäiset selitykset papereiden unohtumisesta hostelliin eivät viranomaisille kelvanneet, joten meksikolaisten unelmat Brasilian hiekkarantojen ihailusta jäivät vain haaveiksi ( ja tähän sopisi sitten taustamusiikiksi vanha kunnon Haaveet kaatuu).

Meanwhile in Brazil ... meitsi ja Koko yhdessä samaan hostelliin osuneen parin saksalaisen tytön kanssa kävimme tsekkaamassa putoukset Brasilian puolelta ja olivat ne vielä yhtä massiiviset siltäkin puolelta jokea. Brasiliassa tunsin itseni taas muuten melko rajoittuneeksi, kun eiväthän ne sambaajat mitään englantia tai espanjaa puhu. Sen verran on kuitenkin espanja kehittynyt, että portugalia ymmärsin jo aika hyvin, mutta oli suunnan kysyminen silti melkoinen seikkailu: sen lisäksi ett tyypit keksii puolet annettavasta informaatiosta, tulee se vielä väärällä kielellä. Score. Kerran kun Brasiliassa oltiin niin käytiin vielä juomassa yhdet, aivan aivan liian kalliit, caipirinhat, ennen kuin suuntasimme takaisin kohti Paraguayta ja Ciudad del Esteä. Tällä kertaa ylitimme rajan kävellen Friendship bridgea- pitkin ja Paraguayn rajalla törmäsimme ensimmäisenä turisti-info tiskiin, mikä oli sinänsä positiivista, sillä meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä aikoisimme Paraguayssa tehdä.

Ärsyttävät pikku paskiaiset itse teossa

Otettiin kuva meidän normilounaasta, ollaan Kokon kanssa kehitytty
jo melkoisiksi taitureiksei näiden kanssa

Koko hullunkiilto silmissä

Ystävällisen turisti-info Fernandon sitten meitä opastettua suuntasimme ensin uudestaan yöksi samaiseen kusihotelliin kuin aikaisemminkin, jossa lämmitys ei toiminut, mutta koska tällä kertaa ulkona oli parikymmentä astetta enemmän, niin se ei meitä paljon haitannut. Lämmin vesikin jo toimi, siihen huomasimme auttavan sellaisen pikkuseikan, kun kytkimen "on" asentoon painamisen. Aamuyöstä matkasimme bussilla kohti Trinidad nimistä kylää, josta löytyisi UNESCON maailmanperintösettilistalla keikkuvat jesuiittaruinssit. Matkaa Ciudad del Estestä Trinidadiin oli noin 250 kilometriä ja bussin kyydissä taitoimme sen noin 7 tunnissa. Sanomattakin siis selvää, että a) tiet ovat erittäin huonossa kunnossa ja b) pitkänmatkan bussit toimivat samanaikaisesti paikallisbusseina, joten ne pysähtyvät joka 100 metrin välein tipauttelemaan jengiä pois kyydistä. Yksi asia mitä tulee varmasti ikävä takaisin kylmässä pohjolassa, on bussikaupustelijat, jotka nousevat maantiellä bussiin vaan myydäkseen nälän uuvuttamille matkustajille empanadoja ja milloin mitäkin paikallista erikoisuutta, Paraguayssa chipaa.


Trinidadissa käytiin ihmettellemässä näitä jesuiittaraunioita, jotka olivat kyllä aika mahtavat. Mahtavampaa oli se, että paikalla oli lisäksemme vain yksi turisti Rankasta, joten saimme vaellella mestoilla aivan rauhassa. Jaa niin ja mitä ne jesuiitat sitten olivat? Wikipedia kertoo meille seuraavaa:


Jesuiitoilla on ollut merkittävä vaikutus Paraguayn kehitykseen ja historiaan. Vuonna 1609 jesuiitat aloittivat valtion alueella voimakkaan lähetystyön ja perustivat sen itäosaan käytännössä oman valtionsa. Sen tarkoituksena oli suojella intiaaneja espanjalaisten siirtolaisten ja virkamiesten hallinnolta ja riistolta. Jesuiittojen hallitsemilla alueilla elinolosuhteet, aineellinen ja henkinen kulttuuri kehittyivät suotuisampaan suuntaan, kuin espanjalaisten hallinnoimilla alueilla. Espanjalaisia kehitys ei miellyttänyt, jesuiittojen johtamia alueita kadehdittiin muun muassa niiden paremman taloudellisen tilanteen takia. Niinpä lopulta yli 150 vuotta kestäneen suotuisan kauden jälkeen Espanjan kuningas Kaarle III karkotti jesuiitat koko valtakunnasta. Intiaanien omistuksessa olleet maat ja omaisuus ryöstettiin.


Jos kyseiset rauniot sijaitsisivat jossain enemmän turistoituneessa maassa, niin olisivat luultavasti myös paljon kuuluisammat. Paraguayn yksi vaikeus matkailijalle onkin se, ettei turismi ole siellä vielä kovin kehittynyttä. Hostellejakin on esimerkiksi vain pääkaupungissa ja muualla joutuu matkailija tyytymään hotellimajoitukseen, joka ei sitten olekaan niin halpaa kuin saattaisi kuvitella.

Jollain jesuiitalla oli ollut angsti-päällänsä

Löydettiin stairway to heaven

Meikä ryhtys vähä näyttää temppui

Surullisena kuriositeettina kerrottakoon, että ennen kuin näistä ruinsseista tehtiin
UNESCON suojelukohde, seudun väestö käytti niitä rakennusmateriaalina.

Trinidadista suuntasimme mopotaksilla kohti laheisyydessa sijaitsevaa Jesus-kylaa toisille raunioille. Siella tutustuimme paikalliseen vapaaehtoisoppaaseen Andreakseen ja sen ystavaan, jotka olivat niin mukavia, etta paatimme jaada mestoille yoksi sen sijaan, etta olisimme jatkaneet matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Seikkailimme Andreksen kanssa maaseudulla ja yon vietimme hanen ystavansa aidin majatalossa, jossa saimme nauttia perinteisesta paraguaylaisesta illallisesta ja keskustelimme yomyohaan maan erilaisista kummallisuuksista.

 

Maa oli punainen

Bussit ei myöskään olleet ihan viimeistä huutoa

Jesús

Meidän menopelit, miehet tietysti skootterilla

Opas kaatui

Jos ei olis noita palmuja, niin melkein vois olla Suomesta

Koko keräilemässä sen pyörän osia

Nautittiin kansallisjuoma terereä

Meidän majapaikka

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Encarnacion nimistä kaupunkia Argentiinan ja Paraguayn rajalla, jonka piti olla Paraguayn kaunein kaupunki. No kaupunki se oli, mutta kauniilla taitaa olla eri maissa vähän erilainen sisällys. Pari tuntia palloiltiin siellä, jonka jälkeen päätettiin jatkaa matkaa seuraavaan pikkukylään, San Cosmeen, sillä maaseutu oli Paraguayn parhainta antia. Nappasimme bussin kohti General Oviedoa, jonne päästyämme puolessa minuutissa meidät suurin piirten talutettiin kädestä pitäen toiseen bussiin samalla, kun rinkat vaihtoivat menopeliä. Maailman nopein bussiyhteys sanoakseni. Kun pääsimme San Cosmeen, ei meillä tietänkään taaskaan ollut majotuksesta mitään hajua, mutta bussikuski sitten vei meidät bussilla ystävänsä majatalolle ja kävi siinä välissä ostamassa meille bisset. Oli siinä vähän absurdi olo ajella bussilla ainoina matkustajina pitkin pikkukylän katuja lipittäen ohraista, samalla kun kuski tölkki kädessä esitteli paikkoja. Majapaikkaan saavuttuamme kävimme vielä kääntymassa kylän ainoalla terdella, jossa katselimme jotain Eurocup- peliä. En vielakään oikeen ymmarrä, että miksi näitä täällä kiinnostaa jokin Eurocuppi, mutta enhän mä kyllä jalkapallosta mitään ymmärräkään. Peli, jossa 90 minuutin aikana miehet juoksee pallon perässä ja Suomi ei koskaan ole mukana: mitä nättiä siinä nyt sitten on?

Koko Encarnasionissa nauttimassa hyvin ansaitusta jäätelöstä

Meidän menopeli

Perjantaina käytiin sitten tsekkaamassa vielä yhdet rauniot ja lisäksi oli tarkoituksena käydä lähistöllä sijaitsevalla hiekkadyynisaarella, mutta matka sinne ja takaisin olisi kustantanut 50e per naama, joten se jäi tällä kertaa köyhiltä eurooppalaisilta välistä. Käytiin seikkailemassa joen rannalla, jossa eksyttiin armeijan tukikohtaan. Sen sijaan, että meidät olisi aseiden ja verikoirien kanssa karkoitettu mestoilta, niin paraguaylaiset sotilaat tarjosivat meille paikallisjuomaa terere:ä ja vaihdettiin Facebook-osoitteet siltä varalta, että joskus vielä palaamme mestoille. Pojat olisivat nimittäin tarjoutuneet viemään meidät dyynisaarelle, jos heillä olisi vain ollut moottori mestoilla ja lupasivat hoitaa asian, seuraavaksi kerraksi. Aika jännittävää sinänsä, että armeijalla on meritukikohta, jossa ei ole toimivaa venettä... Nojuu, lopuksi poijjaat heittivät meidät vielä tien varteen odottamaan bussia, joka veisi meidät viimein takaisin Asuncióniin, josta lentomme sunnuntaina lähtisi.

Koko mandariinivarkaissa

Onnellinen rosvo

Matkalla Asuncióniin päätimme kuitenkin pysähtyä Villa Floridassa, joka on asunciolaisille vähän kuin Kustavi turkulaisille. Sesongin ulkopuolella se oli aika hiljainen kaupunki, mutta käytiin tsekittämässä sen kuuluisin ranta, Playa Paraiso eli paratiisiranta. Rannalla tutustuttiin paraguaylaiseen Migueliin, joka muuten oli töissä sillä maailman suurimmalla padolla. Miguelillä oli hieno auto, jonka se oli ystävineen käynyt Saksasta ostamassa. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä, mutta että miehet eivät puhuneet muuta kuin espanjaa ja silti olivat onnistuneet reissaamaan Saksassa ja ostamaan sieltä kolme autoa ja vielä hankkimaan nille kuljetuksen Paraguayihin, kun kertomansa mukaan eivät onnistuneet Hampurissa edes McDonaldsissa tilaamaan vettä terere-pulloihinsa. Pretty impressive. Miguel ystävällisesti heitti meidät mersullaan takaisin maantielle, josta sopivasti juuri ennen ukkoskuuron alkamista otettiin bussi kohti Asunciónia.

Onnelliset reissaajat 

Kunnes iski väsy

Asuncióniin päästyämme suuntasimme hostellille aivan rättiväsyneinä. Meikäläiselle ois kelvannut tuhti iltapala ja kunnon yöunet, mutta eihän se noin vaan hostelleissa onnistu. Tutustuttiin siellä reissaajiin Perusta, Espanjasta, Englannista sekä Brasiliasta ja lähdimme porukalla ensin syömään ja sen jälkeen tsekitämään eräänlainen ug-klubi, joka oli rakennettu vanhaan omakotitaloon. Elektro pauhasi ja meininki oli kuin Klubin HITTO!-klubeilla vanhoina hyvinä aikoina. Neljän aikaan aamuyöstä viimein kömimme hostellille viimeisetkin voimamme antaneina ja antauduimme unen hellään huomaan.

Lauantai vietettiin Asuncíonissa kierrellen. Käytiin markkinoilla, käveltiin keskustassa, shoppailtiin käsityötorilla ja reissattiin vähän veneelläkin Rio Paraguaylla. Illalla suunnattiin paikalle saapuneiden meksikaaniystäviemme kera syömään sekä illallisen jälkeen Francon ja Kokon kanssa vielä yksille istumaan baariin, jonka terassi oli rakennettu kolmeen kerrokseen jättimäisen puun ympärille. Fiilis oli vähän kuin jostain haltijametsästä Sormusten herrasta, kun puun oksat notkuivat pieniä lyhtyjä. Siellä sitten naukkailtiin Pina Coladoita ja parannettiin maailmaa.

Yhden aikaan aamuyöstä suuntasimme takaisin hostellille ja sitten kävikin vähän hassusti. Kävelimme Koko kanssa kaikessa rauhassa valaistua katua pitkin, kun 50 metriä ennen hostelliamme kuulimme takanamme juoksuaskelia. Kännyimme ja samassa takaamme juossut miehenalku työnsi meidät molemmat mäkeen, tarttui Kokon käsilaukkuun ja rupesi riuhtomaan sitä haltuunsa. En oikein muista, että mitä tapahtui, mutta menin täysin panikiin ja aloin huutaa ja parkua kaikenlaisia solvauksia. Koko ja se k-pää tappelivat muistaakseni hetken laukusta, kunnes poika sai sen haltuunsa ja lähti käpälämäkeen. Paikalle saapui löntystäen joku poliisi, joka oli jo parhaimmat päivänsä nähnyt, mutta eihän se enää siinä vaiheessa mitään voinut tehdä, kun pitkäkyntinen oli jo kadonnut lähistön slummeihin. Koko siinä rytäkässä löi myös päänsä katukivetykseen ja siitä alkoi vuotaa verta. Niinpä suuntasimme nopeasti hostellille sitä korjaamaan, meikäläinen vielä aikamoisessa shokissa suu voimasanoja suoltaen. Siinä kadulla saivat kuulla kunniansa kaikki valtiovallasta tavallisiin tallaajiin, espanjaksi ja suomeksi tietenkin.

Hostelilla korjasimme Koko pään, jossa oli kuitenkin ihan vaan pintanaarmu. Hostellisetä soitti myös poliisit, että saisimme tehtyä rikosilmoituksen. Paikalle pamahtanut partio vei meidät sitten asemalle ilmoitusta tekemään ja autossa muut poliisisedät heittivät sitten sen perinteisen litanian "Mistä olette ? Vähän puhutte hyvin espanjaa, missä ootte opinneet? Miksi tulitte Paraguayihin? Ootteko tykänny?"... "Joo hei, ollu ihan sairaan fantsuu, mitä nyt tossa puol tuntii sitten Kokolta ryöstettiin sen kamera ja kännykkä ja rahat". Tilannetaju oli poliisisedillä mitä parhaimmillaan. Rikosilmoituksen tehtyämme suuntasimme takaisin hostellille nukkumaan, mikä ainakin meikäläiselle oli vähän haastavaa kun mielikuvat siitä k-päästä pyörivät mielissä. Aamulla heräsimme aikaisin painuaksemme lentokentälle lentokenttäbussilla, jota odotetusti saimme venailla tunnin jos toisenkin. Aikataulut eivät niin sanotusi ole Paraguayssa kovin vedenpitäviä.

Matkalla lentokentälle. Stop-nappulana toimi katosta roikkuva naru. Asiaa.

Huono tuurimme jatkui vielä sunnuntaina, kun ensin Montevideon lentokentällä välilaskun aikana meidän oli jotain syötävä. Lentokentällä kukaan ei kuitenkaan ollut kuullut mitään kilpailusta, joten jouduimme ostamaan mestan ainoasta ravintelista pari sämpylää. Kummallakaan meistä ei tietenkään ollut mitän hajua Uruguayn valuutoista, joten melkoinen shokki oli, kun kuitissa sitten luki hinta euroina: 20€. Kahdesta sämpylästä. Anteeksi, mutta että missä on suhteellisuus? Nautimme sämpylät sitten lentokoneessa, kun se meidän mielestä jotenkin edes oikeutti niiden korkean hinnan. Santiagoon päästyämme meidän piti vielä saada ystävältämme autokyyti kotiin, mutta sadan eri epäonnekkaan sattuman johdosta hän luuli meidän saapuneen jo pari tuntia aiemmin ja oli vihaisena lähtenyt kentältä kotiin ja me jouduimme reissamaan keskustaan muun rahvaan lailla bussilla ja metrolla.

Viimeisen päivän epäonnea lukuun ottamatta reissu oli varsin onnistunut ja paluu hyytävän kylmään Santiagoon jälleen vaikea, etenkin siksi että käsillä olisi viimeiset viikot tämän vaihtariporukan ja tämän hetkisen elämän kanssa. Lähtötunnelmista tarkemmin kuitenkin toisessa postauksessa. Paraguay yllätti maana erittäin positiivisesti, sillä kaikki täällä ennen lähtö päivittelivät, että mitä ihmettä te sinne oikeen meette tekemään, että ei siellä mitään ole. Nähtävää jäi vielä yllin kyllin, että joskus on vielä ehkä palattava mestoille. Paraguay oli myös maana enemmän sellainen, kun kuvittelin aikaisemmin Etelä-Amerikan olevan. Chile on paljon paljon eurooppalaisempi Paraguayhin verrattuna ja maiden välinen elintasoero näkyy kyllä katukuvassa. Lisäksi Paraguay on siitä mielenkiintoinen maa, että siellä väestö on kaksikielistä. Suurin osa puhuu keskenään guarania, joka on alueen alkuperäisväestön kieli, mutta kaikki osaavat myös espanjaa.

Ainiin ja se vallankumous. Meidän ollessa Paraguayssa siellä sattui pienoinen välikohtaus, kun pohjoisessa tapettiin poliiseja ja maalaisia, kun maattomat maanviljelijät kieltäytyivät noudattamasta poliisin antamaan häätökäskyää. Tämän seurauksena presidentti syrjäytettiin asettamalla hänet virkasyytteeseen. Monet naapurimaat pitävät tapahtumia vallankaappauksena ja ovat kieltäytyneet tunnustamasta uutta vt. presidenttiä. Että sellaista täällä Etelä-Ameriikassa.