Vallankumousta ja muuta mukavaa Paraguayssa

Vajaa kuukausi sitten saksakaverini Kokon kanssa päätettiin, että emme ole vielä tuhlanneet tarpeeksi rahaa, joten varasimme lennot Santiagosta Paraguayn pääkaupunkiin Asuncióniin. Paraguay oli meille molemmille suuri kysymysmerkki Etelä-Amerikan kartalla ja ainoastaan tiesimme, että Iguazun putoukset haluamme käydä katsastamassa. Muista suunnitelmista ei hirveästi ollut tietoa, kun lentokone starttasi Santiagon kentältä torstaiaamuna 7.6. kello 7.00 , sillä... no kuka niitä matkaoppaita nyt jaksaa oikeasti etukäteen lukea.

Jälleen kerran osuimme samaan lentokoneeseen toisenkin vaihtariporukan kanssa (tällä kertaa tiesimme tämän tosin jo etukäteen) ja niinpä reissun alkupäiviksi lyöttäydyimme Francon, Oscarin, Marianan (meksikaaneja) sekä suomivaihtari Satun seuraan. Asuncióniin saavuttuamme saimme tuta Etelä-Amerikan talven, kun lämpoasteita päivällä oli vain seitsemän ja illan laskeudettua taisi mennä mittari jo pakkasen puolelle. Kun tähän yhdistettiin vielä se, että matkustimme yösydännä kuusi tuntia bussilla, jossa ei lupailuista huolimatta ollut lämmitystä (eikä TV:tä) sekä majottaiduimme kolmelta aamuyöllä hotelliin, jossa lupailusta huolimatta ei ollut lämmitystä eikä lämmintä suihkua, niin ensivaikutelmaamme Paraguaysta ei voi ainakaan kuvailla sanalla ihastunut. Sen sijaan päädyimme siihen johtopäätökseen, että kaikki paraguaylaiset valehtelevat. Ei muuten mitään hajua, että miten paraguaylainen kirjoitetaan, mutta annetakoon se mulle anteeksi.

Ensimmäisenä päivänä reissasimme siis Paraguayn pääkaupungista Asuncionista sen toiselle laidalle Ciudad del Este nimiseen mestaan, joka sijaitsee Paraguayn, Brasilian sekä Argentiinan rajalla. Siitä kaupungista ei oikeastaan muuta kerrottavaa ole, kuin että krääsämarkkinat ovat melkoisen mittavat ja kaupungin hienoimmaksi nähtävyydeksi lukeutuu Itaipu-niminen pato, jota mekin käytiin iltavalaistuksessa ihailemassa. Kyllä siinä vähän sai ihmetellä, että tuollaisen padon ympärille oltiin saatu kyhättyä aivan massiivinen turistiscene, sillä emme suinkaan olleet tuona perjantai-iltana ainoat vierailijat kyseiselle padolle. Kymmenisen bussia kiidätti muitakin uteliaita padon laitamille, jossa oikein juontajaparin alustamana saimme parin minuutin ajan ihastella massiivista ääni- ja valoshow'ta, joka valaisi koko padon. Ja tämä kaikki siis siksi, että kyseessä oli maailman toistaiseksi suurin pato. Mainitsinko jo, että kävimme siis katsomassa patoa? Ainiin ja sinne padolle pääseminenkin oli jo seikkailu sinänsä, kun ei kukaan paikallisista oikein tuntenut tietävän, että missä paikallisbussit pysähtyy ja poliisimiehetkin tietysti valehtelivat, ettei busseja enää mene. Paraguayssa (ja muuallakin Etelä-Amerikassa kyllä) ihmiset eivät ikinä tunnusta tietämättömyyttään, vaan vastailevat aina mitä sattuu vastatakseen jotain. Siinä sitten saa aina arpoa, että kenen reittineuvoihin on uskomista, kun kaikki neuvovat eri suuntiin kaupunkia.

Perus piknikki, kun odoteltii show'n alkua
Juotiin siinä yhdet oluset ja vasta neljäs vartija alkoi valittaa.

Siinä se Itaipu-pato nyt sitten on

Koko tootovaisena valoshow'n jälkeen

Nojuu. Kolmantena päivänä (lauantai) läksimme sitten kohti Argentiinaa tarkoituksenamme käydä ensin ihastelemassa Iguazun putoukset Argentiinan puolelta. Putoukset sijaitsevat siis Brasilian ja Argentiinan rajalla, joten molemmilla puolilla on tietysti omat kansallispuistonsa putousten toljottelulle.  Rajalle matkasimme mukavasti kuusi henkilöä + kuski yhdessä henkilöautossa, paraguaylaiset kun eivät olleet kovin turhantarkkoja matkustajamäärien suhteen. Rajan ylitimme lossilla, jolta pääsimme ihastelemaan kaikkia kolmea rajanaapurusta. Puerto Iguazuun vihdoin päästyämme kello oli jo liian paljon putousten katselulle, joten sen sijaan ryhdyimme järjestämään BBQ:ta kun seuraavana päivänä, yksi matkakumppaneistamme, Franco, täyttäisi vuosia. Iloksemme saimme myös huomata, että "Calor de San Juan" eli Juhannuksen lämpö oli saavuttanut meidät ja lämpötilat nousivat hetkessä kolmenkymmeneen asteeseen. Siinä sitten päivittelin, että miten tää voi olla mahdollista, kunnes Satu palautti mut maanpinnalle huomauttamalla, että kyllä sitä Suomessakin voi lämpötila vaihtua yli kaksikymmentä astetta päivässä, tosin yleensä -25 asteesta nollaan. Jostain syystä tämä lämpötilanvaihdos lämmitti sydäntä kuitenkin enemmän. Vietimmekin Francon syntymäpäiviä mukavan leudossa kesäillassa, vaikka kaksi päivää aikaisemmin olimme kuolla kylmyydestä Asunciónin bussiterminaalissa.

Lossirannasta

Koko kävi vähän vilkuilemassa viidakkoa

Franco, Koko ja joku random rajamies

Meidän piti odotella rajalla pari tuntia, kun herroilla oli hyvin ansaittu lounastaukonsa,
jonka aikana he kyllä ystävällisesti pitivät meille seuraa, mutta töitä eivät viitsineet tehdä

Oscar lukemassa

Lossista

Törmäsin Aurajokeen

Oscarin ja Francon keittiössä

Koko - the master of asado

Franco ja aivan sairaan pähee synttärikakku

Pojat omaksuivat roolinsa ostoksilla

Siinä on matepurkkeja mistä valita

Sunnuntaipäivä valkeni sateisena, joten päätimme siirtää vesiputouskeikan vielä yhden päivän etiäpäin ja vietimme päivän rauhallisesti hostellilla syöden, lukien ja muihin reissaajiin tutustuen. Maanantaina vihdoin sateen hellitettyä pääsimme lopulta luonnonpuistoon saakka. Iguazun putousten näkeminen on ollut meikällä haaveissa siitä asti, kun kuulin niiden olemassa olosta ja jonain masentava Calonian kirjastossa vietettynä syysiltana lättäsinkin kuvan putouksista tietokoneen taustakuvaksi ikään kuin motivaattoriksi. Oli se aika mahtavaa tunne, kun viimein näki ne ihan livenä: aina kannattaa siis pitää haaveet pieninä, niin joskus ne voivat jopa toteutuakin. Putouksilla eteemme avautui toisen toistaan mahtavampia näkymiä: välillä tuntui että olisi ollut sademetsässä, välillä siltä, että eläisi Maa aikojen alussa -elokuvissa ja välillä ei nähnyt edessään mitään muuta kuin tonneittain vettä. Meillä oli myös tuuria, kun osuimme paikalle varsinaisen turistibuumin ulkopuolella, sillä jo nyt sai aina välillä tovin jos toisenkin odottaa vuoroaan näköalapaikoille. Pääsimme myös tutustumaan ärsyttävään pikku p*skiaiseen (näin itse nimesin kyseisen eläimen, ei hajuakaan mikä sen oikea nimi on), joka näytti kovin suloiselta, mutta heti ruuan haistettuaan hiipi paikalla kärkkymään ja jopa varasti Marianan aukinaisesta repusta keksejä. Varsinainen lokki siis.

Puistotyöntekijä bussissa matensa kanssa.
Paraguayssa, kuten Argentiinassakin, kaikilla (ja nyt en edes liiottele) on aina mukanaan tollainen termari ja matekuppo, josta sit sitten päivän aikana litkitään matea ja tarjotaan kavereillekin. Erotuksena, että Paraguayssa vesi on useimmiten kylmää ja juomaa kutsutaankin maten sijaan terereksi, vaikka yrtti on samaa, kuin mitä mateen käytetään

Ärsyttävä pikku p*skiainen

joku vihainen suomalainen dysleksikko-teinikin oli käynyt tuolla

Ensi näkymä

Francokin on hieman täpinöissään

Maa aikojen alussa

Jännittävä veneretki

Franco ja Oscar pohdiskelemassa

Koko ja viidakko

Mä ja mun meksikorakkaus Franco

La garganta del diablo eli paholaisen kurkku

Argentiinan puolelta putoukset ihmeteltyämme siirryimme takaisin hostellille, keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme kohti Brasiliaa tarkoituksenamme nukkua yö Foz de Iguazussa (jotta Koko saisi Brasilian leiman passiinsa, meikällä niitä on jo kaksinkappalein, hahaa. Matkailun ainut tarkoitushan on siis keräillä eri maiden leimoja). Meksikaaniystäviemme ja Satun oli tarkoitus jatkaa suoraan Atlantin rannalle rantaparatiisi Florianopolikseen, mutta rajatarkastuksessa heille sitten selvisi, että meksikaanit tarvitsevat viisumin reissatakseen Brasiliaan. Kuka niitä viisumirajoituksiakaan nyt ennen matkaa ryhtyisi tarkastelemaan... No okei, ystävieni puolustukseksi on kerrottava, että elimme kaikki siinä uskossa, että Chilen henkilökortilla voimme kaikki reissata vapaasti Etelä-Amerikassa viisumirajoituksista välittämättä, aivan kuten chileläiset. No meksikolaiset eivät ainakaan sitten voineet. Niinpä tiemme erosivat traagisesti siinä rajalla, kun Satu ja meksikaanit palasivat Argentiinaan laulamaan "Miksi rajat eivät aukene meille" ja meikä Kokon kanssa jatkoimme Brasiliaan.  Seuraavana päivänä pojat koittivat vielä onneaan ja eivät ollenkaan laskeutuneet rajabussissa rajatarkastukseen (jos menee Brasilian puolelle vain päiväksi shoppailemaan tai putoukset tsekkaamaan ei tarvitse "leimautua" maahan sisään), vaan jatkoivat pokkana laittomasti maahan ja ostivat bussiliput Florianopolikseen. Bussissa heiltä sitten kuitenkin pyydettiin viisumia ja hätäiset selitykset papereiden unohtumisesta hostelliin eivät viranomaisille kelvanneet, joten meksikolaisten unelmat Brasilian hiekkarantojen ihailusta jäivät vain haaveiksi ( ja tähän sopisi sitten taustamusiikiksi vanha kunnon Haaveet kaatuu).

Meanwhile in Brazil ... meitsi ja Koko yhdessä samaan hostelliin osuneen parin saksalaisen tytön kanssa kävimme tsekkaamassa putoukset Brasilian puolelta ja olivat ne vielä yhtä massiiviset siltäkin puolelta jokea. Brasiliassa tunsin itseni taas muuten melko rajoittuneeksi, kun eiväthän ne sambaajat mitään englantia tai espanjaa puhu. Sen verran on kuitenkin espanja kehittynyt, että portugalia ymmärsin jo aika hyvin, mutta oli suunnan kysyminen silti melkoinen seikkailu: sen lisäksi ett tyypit keksii puolet annettavasta informaatiosta, tulee se vielä väärällä kielellä. Score. Kerran kun Brasiliassa oltiin niin käytiin vielä juomassa yhdet, aivan aivan liian kalliit, caipirinhat, ennen kuin suuntasimme takaisin kohti Paraguayta ja Ciudad del Esteä. Tällä kertaa ylitimme rajan kävellen Friendship bridgea- pitkin ja Paraguayn rajalla törmäsimme ensimmäisenä turisti-info tiskiin, mikä oli sinänsä positiivista, sillä meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä aikoisimme Paraguayssa tehdä.

Ärsyttävät pikku paskiaiset itse teossa

Otettiin kuva meidän normilounaasta, ollaan Kokon kanssa kehitytty
jo melkoisiksi taitureiksei näiden kanssa

Koko hullunkiilto silmissä

Ystävällisen turisti-info Fernandon sitten meitä opastettua suuntasimme ensin uudestaan yöksi samaiseen kusihotelliin kuin aikaisemminkin, jossa lämmitys ei toiminut, mutta koska tällä kertaa ulkona oli parikymmentä astetta enemmän, niin se ei meitä paljon haitannut. Lämmin vesikin jo toimi, siihen huomasimme auttavan sellaisen pikkuseikan, kun kytkimen "on" asentoon painamisen. Aamuyöstä matkasimme bussilla kohti Trinidad nimistä kylää, josta löytyisi UNESCON maailmanperintösettilistalla keikkuvat jesuiittaruinssit. Matkaa Ciudad del Estestä Trinidadiin oli noin 250 kilometriä ja bussin kyydissä taitoimme sen noin 7 tunnissa. Sanomattakin siis selvää, että a) tiet ovat erittäin huonossa kunnossa ja b) pitkänmatkan bussit toimivat samanaikaisesti paikallisbusseina, joten ne pysähtyvät joka 100 metrin välein tipauttelemaan jengiä pois kyydistä. Yksi asia mitä tulee varmasti ikävä takaisin kylmässä pohjolassa, on bussikaupustelijat, jotka nousevat maantiellä bussiin vaan myydäkseen nälän uuvuttamille matkustajille empanadoja ja milloin mitäkin paikallista erikoisuutta, Paraguayssa chipaa.


Trinidadissa käytiin ihmettellemässä näitä jesuiittaraunioita, jotka olivat kyllä aika mahtavat. Mahtavampaa oli se, että paikalla oli lisäksemme vain yksi turisti Rankasta, joten saimme vaellella mestoilla aivan rauhassa. Jaa niin ja mitä ne jesuiitat sitten olivat? Wikipedia kertoo meille seuraavaa:


Jesuiitoilla on ollut merkittävä vaikutus Paraguayn kehitykseen ja historiaan. Vuonna 1609 jesuiitat aloittivat valtion alueella voimakkaan lähetystyön ja perustivat sen itäosaan käytännössä oman valtionsa. Sen tarkoituksena oli suojella intiaaneja espanjalaisten siirtolaisten ja virkamiesten hallinnolta ja riistolta. Jesuiittojen hallitsemilla alueilla elinolosuhteet, aineellinen ja henkinen kulttuuri kehittyivät suotuisampaan suuntaan, kuin espanjalaisten hallinnoimilla alueilla. Espanjalaisia kehitys ei miellyttänyt, jesuiittojen johtamia alueita kadehdittiin muun muassa niiden paremman taloudellisen tilanteen takia. Niinpä lopulta yli 150 vuotta kestäneen suotuisan kauden jälkeen Espanjan kuningas Kaarle III karkotti jesuiitat koko valtakunnasta. Intiaanien omistuksessa olleet maat ja omaisuus ryöstettiin.


Jos kyseiset rauniot sijaitsisivat jossain enemmän turistoituneessa maassa, niin olisivat luultavasti myös paljon kuuluisammat. Paraguayn yksi vaikeus matkailijalle onkin se, ettei turismi ole siellä vielä kovin kehittynyttä. Hostellejakin on esimerkiksi vain pääkaupungissa ja muualla joutuu matkailija tyytymään hotellimajoitukseen, joka ei sitten olekaan niin halpaa kuin saattaisi kuvitella.

Jollain jesuiitalla oli ollut angsti-päällänsä

Löydettiin stairway to heaven

Meikä ryhtys vähä näyttää temppui

Surullisena kuriositeettina kerrottakoon, että ennen kuin näistä ruinsseista tehtiin
UNESCON suojelukohde, seudun väestö käytti niitä rakennusmateriaalina.

Trinidadista suuntasimme mopotaksilla kohti laheisyydessa sijaitsevaa Jesus-kylaa toisille raunioille. Siella tutustuimme paikalliseen vapaaehtoisoppaaseen Andreakseen ja sen ystavaan, jotka olivat niin mukavia, etta paatimme jaada mestoille yoksi sen sijaan, etta olisimme jatkaneet matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Seikkailimme Andreksen kanssa maaseudulla ja yon vietimme hanen ystavansa aidin majatalossa, jossa saimme nauttia perinteisesta paraguaylaisesta illallisesta ja keskustelimme yomyohaan maan erilaisista kummallisuuksista.

 

Maa oli punainen

Bussit ei myöskään olleet ihan viimeistä huutoa

Jesús

Meidän menopelit, miehet tietysti skootterilla

Opas kaatui

Jos ei olis noita palmuja, niin melkein vois olla Suomesta

Koko keräilemässä sen pyörän osia

Nautittiin kansallisjuoma terereä

Meidän majapaikka

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Encarnacion nimistä kaupunkia Argentiinan ja Paraguayn rajalla, jonka piti olla Paraguayn kaunein kaupunki. No kaupunki se oli, mutta kauniilla taitaa olla eri maissa vähän erilainen sisällys. Pari tuntia palloiltiin siellä, jonka jälkeen päätettiin jatkaa matkaa seuraavaan pikkukylään, San Cosmeen, sillä maaseutu oli Paraguayn parhainta antia. Nappasimme bussin kohti General Oviedoa, jonne päästyämme puolessa minuutissa meidät suurin piirten talutettiin kädestä pitäen toiseen bussiin samalla, kun rinkat vaihtoivat menopeliä. Maailman nopein bussiyhteys sanoakseni. Kun pääsimme San Cosmeen, ei meillä tietänkään taaskaan ollut majotuksesta mitään hajua, mutta bussikuski sitten vei meidät bussilla ystävänsä majatalolle ja kävi siinä välissä ostamassa meille bisset. Oli siinä vähän absurdi olo ajella bussilla ainoina matkustajina pitkin pikkukylän katuja lipittäen ohraista, samalla kun kuski tölkki kädessä esitteli paikkoja. Majapaikkaan saavuttuamme kävimme vielä kääntymassa kylän ainoalla terdella, jossa katselimme jotain Eurocup- peliä. En vielakään oikeen ymmarrä, että miksi näitä täällä kiinnostaa jokin Eurocuppi, mutta enhän mä kyllä jalkapallosta mitään ymmärräkään. Peli, jossa 90 minuutin aikana miehet juoksee pallon perässä ja Suomi ei koskaan ole mukana: mitä nättiä siinä nyt sitten on?

Koko Encarnasionissa nauttimassa hyvin ansaitusta jäätelöstä

Meidän menopeli

Perjantaina käytiin sitten tsekkaamassa vielä yhdet rauniot ja lisäksi oli tarkoituksena käydä lähistöllä sijaitsevalla hiekkadyynisaarella, mutta matka sinne ja takaisin olisi kustantanut 50e per naama, joten se jäi tällä kertaa köyhiltä eurooppalaisilta välistä. Käytiin seikkailemassa joen rannalla, jossa eksyttiin armeijan tukikohtaan. Sen sijaan, että meidät olisi aseiden ja verikoirien kanssa karkoitettu mestoilta, niin paraguaylaiset sotilaat tarjosivat meille paikallisjuomaa terere:ä ja vaihdettiin Facebook-osoitteet siltä varalta, että joskus vielä palaamme mestoille. Pojat olisivat nimittäin tarjoutuneet viemään meidät dyynisaarelle, jos heillä olisi vain ollut moottori mestoilla ja lupasivat hoitaa asian, seuraavaksi kerraksi. Aika jännittävää sinänsä, että armeijalla on meritukikohta, jossa ei ole toimivaa venettä... Nojuu, lopuksi poijjaat heittivät meidät vielä tien varteen odottamaan bussia, joka veisi meidät viimein takaisin Asuncióniin, josta lentomme sunnuntaina lähtisi.

Koko mandariinivarkaissa

Onnellinen rosvo

Matkalla Asuncióniin päätimme kuitenkin pysähtyä Villa Floridassa, joka on asunciolaisille vähän kuin Kustavi turkulaisille. Sesongin ulkopuolella se oli aika hiljainen kaupunki, mutta käytiin tsekittämässä sen kuuluisin ranta, Playa Paraiso eli paratiisiranta. Rannalla tutustuttiin paraguaylaiseen Migueliin, joka muuten oli töissä sillä maailman suurimmalla padolla. Miguelillä oli hieno auto, jonka se oli ystävineen käynyt Saksasta ostamassa. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä, mutta että miehet eivät puhuneet muuta kuin espanjaa ja silti olivat onnistuneet reissaamaan Saksassa ja ostamaan sieltä kolme autoa ja vielä hankkimaan nille kuljetuksen Paraguayihin, kun kertomansa mukaan eivät onnistuneet Hampurissa edes McDonaldsissa tilaamaan vettä terere-pulloihinsa. Pretty impressive. Miguel ystävällisesti heitti meidät mersullaan takaisin maantielle, josta sopivasti juuri ennen ukkoskuuron alkamista otettiin bussi kohti Asunciónia.

Onnelliset reissaajat 

Kunnes iski väsy

Asuncióniin päästyämme suuntasimme hostellille aivan rättiväsyneinä. Meikäläiselle ois kelvannut tuhti iltapala ja kunnon yöunet, mutta eihän se noin vaan hostelleissa onnistu. Tutustuttiin siellä reissaajiin Perusta, Espanjasta, Englannista sekä Brasiliasta ja lähdimme porukalla ensin syömään ja sen jälkeen tsekitämään eräänlainen ug-klubi, joka oli rakennettu vanhaan omakotitaloon. Elektro pauhasi ja meininki oli kuin Klubin HITTO!-klubeilla vanhoina hyvinä aikoina. Neljän aikaan aamuyöstä viimein kömimme hostellille viimeisetkin voimamme antaneina ja antauduimme unen hellään huomaan.

Lauantai vietettiin Asuncíonissa kierrellen. Käytiin markkinoilla, käveltiin keskustassa, shoppailtiin käsityötorilla ja reissattiin vähän veneelläkin Rio Paraguaylla. Illalla suunnattiin paikalle saapuneiden meksikaaniystäviemme kera syömään sekä illallisen jälkeen Francon ja Kokon kanssa vielä yksille istumaan baariin, jonka terassi oli rakennettu kolmeen kerrokseen jättimäisen puun ympärille. Fiilis oli vähän kuin jostain haltijametsästä Sormusten herrasta, kun puun oksat notkuivat pieniä lyhtyjä. Siellä sitten naukkailtiin Pina Coladoita ja parannettiin maailmaa.

Yhden aikaan aamuyöstä suuntasimme takaisin hostellille ja sitten kävikin vähän hassusti. Kävelimme Koko kanssa kaikessa rauhassa valaistua katua pitkin, kun 50 metriä ennen hostelliamme kuulimme takanamme juoksuaskelia. Kännyimme ja samassa takaamme juossut miehenalku työnsi meidät molemmat mäkeen, tarttui Kokon käsilaukkuun ja rupesi riuhtomaan sitä haltuunsa. En oikein muista, että mitä tapahtui, mutta menin täysin panikiin ja aloin huutaa ja parkua kaikenlaisia solvauksia. Koko ja se k-pää tappelivat muistaakseni hetken laukusta, kunnes poika sai sen haltuunsa ja lähti käpälämäkeen. Paikalle saapui löntystäen joku poliisi, joka oli jo parhaimmat päivänsä nähnyt, mutta eihän se enää siinä vaiheessa mitään voinut tehdä, kun pitkäkyntinen oli jo kadonnut lähistön slummeihin. Koko siinä rytäkässä löi myös päänsä katukivetykseen ja siitä alkoi vuotaa verta. Niinpä suuntasimme nopeasti hostellille sitä korjaamaan, meikäläinen vielä aikamoisessa shokissa suu voimasanoja suoltaen. Siinä kadulla saivat kuulla kunniansa kaikki valtiovallasta tavallisiin tallaajiin, espanjaksi ja suomeksi tietenkin.

Hostelilla korjasimme Koko pään, jossa oli kuitenkin ihan vaan pintanaarmu. Hostellisetä soitti myös poliisit, että saisimme tehtyä rikosilmoituksen. Paikalle pamahtanut partio vei meidät sitten asemalle ilmoitusta tekemään ja autossa muut poliisisedät heittivät sitten sen perinteisen litanian "Mistä olette ? Vähän puhutte hyvin espanjaa, missä ootte opinneet? Miksi tulitte Paraguayihin? Ootteko tykänny?"... "Joo hei, ollu ihan sairaan fantsuu, mitä nyt tossa puol tuntii sitten Kokolta ryöstettiin sen kamera ja kännykkä ja rahat". Tilannetaju oli poliisisedillä mitä parhaimmillaan. Rikosilmoituksen tehtyämme suuntasimme takaisin hostellille nukkumaan, mikä ainakin meikäläiselle oli vähän haastavaa kun mielikuvat siitä k-päästä pyörivät mielissä. Aamulla heräsimme aikaisin painuaksemme lentokentälle lentokenttäbussilla, jota odotetusti saimme venailla tunnin jos toisenkin. Aikataulut eivät niin sanotusi ole Paraguayssa kovin vedenpitäviä.

Matkalla lentokentälle. Stop-nappulana toimi katosta roikkuva naru. Asiaa.

Huono tuurimme jatkui vielä sunnuntaina, kun ensin Montevideon lentokentällä välilaskun aikana meidän oli jotain syötävä. Lentokentällä kukaan ei kuitenkaan ollut kuullut mitään kilpailusta, joten jouduimme ostamaan mestan ainoasta ravintelista pari sämpylää. Kummallakaan meistä ei tietenkään ollut mitän hajua Uruguayn valuutoista, joten melkoinen shokki oli, kun kuitissa sitten luki hinta euroina: 20€. Kahdesta sämpylästä. Anteeksi, mutta että missä on suhteellisuus? Nautimme sämpylät sitten lentokoneessa, kun se meidän mielestä jotenkin edes oikeutti niiden korkean hinnan. Santiagoon päästyämme meidän piti vielä saada ystävältämme autokyyti kotiin, mutta sadan eri epäonnekkaan sattuman johdosta hän luuli meidän saapuneen jo pari tuntia aiemmin ja oli vihaisena lähtenyt kentältä kotiin ja me jouduimme reissamaan keskustaan muun rahvaan lailla bussilla ja metrolla.

Viimeisen päivän epäonnea lukuun ottamatta reissu oli varsin onnistunut ja paluu hyytävän kylmään Santiagoon jälleen vaikea, etenkin siksi että käsillä olisi viimeiset viikot tämän vaihtariporukan ja tämän hetkisen elämän kanssa. Lähtötunnelmista tarkemmin kuitenkin toisessa postauksessa. Paraguay yllätti maana erittäin positiivisesti, sillä kaikki täällä ennen lähtö päivittelivät, että mitä ihmettä te sinne oikeen meette tekemään, että ei siellä mitään ole. Nähtävää jäi vielä yllin kyllin, että joskus on vielä ehkä palattava mestoille. Paraguay oli myös maana enemmän sellainen, kun kuvittelin aikaisemmin Etelä-Amerikan olevan. Chile on paljon paljon eurooppalaisempi Paraguayhin verrattuna ja maiden välinen elintasoero näkyy kyllä katukuvassa. Lisäksi Paraguay on siitä mielenkiintoinen maa, että siellä väestö on kaksikielistä. Suurin osa puhuu keskenään guarania, joka on alueen alkuperäisväestön kieli, mutta kaikki osaavat myös espanjaa.

Ainiin ja se vallankumous. Meidän ollessa Paraguayssa siellä sattui pienoinen välikohtaus, kun pohjoisessa tapettiin poliiseja ja maalaisia, kun maattomat maanviljelijät kieltäytyivät noudattamasta poliisin antamaan häätökäskyää. Tämän seurauksena presidentti syrjäytettiin asettamalla hänet virkasyytteeseen. Monet naapurimaat pitävät tapahtumia vallankaappauksena ja ovat kieltäytyneet tunnustamasta uutta vt. presidenttiä. Että sellaista täällä Etelä-Ameriikassa.