Seuraavassa vähän kertausta vanhasta ja uuttakin tarinaa. On myos toistaiseksi ilman kuvia, kun ei naa bolivialaiset kopneet osaa lukea CD-romia...
Kun alunperin "suunnittelin" talvilomaani, tarkoituksenani oli suunnataa Brasiliaan, jossa on talvellakin lämmin. Brasilia on kuitenkin suhteellisen kallis maa, ja sinne meneminenkin olisi maksanut jo "maltaita", joten lopulta päätin kaikkien turistiystävieni lailla suunnata Peruun ja Boliviaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta huhtikuussa, joten matkan suunnitteluun ei jäänyt paljoa aikaa. Kaikki nyt varmasti ymmärtävät, että edellinen lause on täyttä valetta, ajasta minulla nyt Santiagossa vähiten puutetta oli, mutta kuitenkin. Matkan suunnittelun aloitin siis tasan sillä hetkellä, kun bussi irtautui tiistaina 3.7. Santiagon bussiterminaalista.
Kun alunperin "suunnittelin" talvilomaani, tarkoituksenani oli suunnataa Brasiliaan, jossa on talvellakin lämmin. Brasilia on kuitenkin suhteellisen kallis maa, ja sinne meneminenkin olisi maksanut jo "maltaita", joten lopulta päätin kaikkien turistiystävieni lailla suunnata Peruun ja Boliviaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta huhtikuussa, joten matkan suunnitteluun ei jäänyt paljoa aikaa. Kaikki nyt varmasti ymmärtävät, että edellinen lause on täyttä valetta, ajasta minulla nyt Santiagossa vähiten puutetta oli, mutta kuitenkin. Matkan suunnittelun aloitin siis tasan sillä hetkellä, kun bussi irtautui tiistaina 3.7. Santiagon bussiterminaalista.
Matkani filosofia on siis suunnittelematta paras (vanha ingströmmiläinen sananlasku). Moni teistä ehkä ihmettelee, että miksi läksin matkaan yksin, enkä niiden vaihtarikavereideni kanssa, jotka myös näillä main seikkailevat. Totuus on kuitenkin se, että ei sitä nyt ihminen ihan kenen kanssa tahansa voi reissata. Lyhyitä pätkiä kyllä, mutta kuukausi on jo pitkä aika. Riitaa tulee helposti, pinna on kireällä, toinen haluaa syödä halvalla, toinen kokeilla kaikkia erikoisuuksia perulaisesta hamsterista (20e lautasellinen, jätin väliin) alpakkaan (se oli hyvää), toinen tykkää enemmän valko- kuin punaviinistä (erittäin kriittinen kysymys) ja niin edelleen. Ainoat varteenotettaat vaihtoehdot olisivat olleet Hanka tai Koko, mutta Hanka lensi jo heinäkuun alussa takaisin Tsekkitukkamaahan ja Kokon kanssa aikataulut eivät osuneet täysin yksiin (nyt olen kyllä Kokon seurassa Boliviassa, mutta siitä tarinaa myöhemmin.) Lisäksi en ole oikeastaan koskaan reissanut ypöyksin pitkää aikaa, joten halusin kokeilla miltä se maistuu.
Reissailin Perussa siis parisen viikkoa "yksikseni", mutta ypöyksin ei ole tarvinnut kertaakaan olla. Aricasta (se mesta siellä Pohjois-Chilessä) Arequipaan (Perun puolella) lähtiessäni juttelin aamiaspöydässä hollantilaisen Franin kanssa, joka oli samoille huudeille suuntaamassa, joten löimme hynttyyt yhteen ja läksimme taistelemaan peruchileläisiä rajamuodollisuuksia vastaan, jotka olivat lopulta melko leppoisat. Fran oli lisäksi ollut Arequipassa jo aiemmin, joten tunsi mestat ja tiesti hyvän hostellinkin. Ekana iltana Fran näyttikin mulle kaupungin keskustaa ja kävimme syömässä hänen lempiravintelissaan. Verrattain miellyttävämpi kokemus kuin suurkaupunkiin yksin saapuminen.
Tarkoituksenani oli jo seuraavana päivänä suunnata Cuzcoon, mutta hostellissa tapasin toisen puukenkämaalaisen, tälla kertaa tytön nimeltä Tess. Tessin ehdotuksesta päätin sitten suunnata Canyon del Colcaan, joka on ilmeisesti maailman syvin kanjoni vähän trekkailemaan. Yksin reissaamisessa ja suunnittelemattomuudessa onkin hyvänä puolena se, että aina voi tehdä sitä, mitä huvittaa. Elää hetkessä ja niin edelleen.
Ennen patikkaretkeä tutustuin vielä vähän enemmän Arequipaan, yksikseni ja Tessin seurassa. Arequipa, "The White City", oli leppoisan oloinen kaupunki, jossa voisin kuvitella asuvani. Kaupungin valkeus johtui siitä, että suuri osa rakennuksista on rakennettu sillarista, hohtavan valkoisesta vulkaanisesta kivestä. Varsinkin iltavalaistuksessa Arequipa veti vertoja jopa Turun jokirannalle, joka kuitenkin ehkä on yksi maailman siisteimmistä paikoista. Ihan näin puolueettomana arviona
Retki kanjoniin alkoi herätyksellä lauantaiaamuna, taisi olla 7.7., kello 03.00 (ihan tuli vanhat kunnon postiajat mieleen), jonka jälkeen läksimme kohti kanjonia. Pääsimme mestoille kanjonin Cruz del Condorille hyvissä ajoin (yhdessä 1000:n muun turistin kanssa) ja saimmekin tunnin verran ihailla maailman suurimpien siivekkäiden, siis kondorien, lentoa. Nyt voivat sitten jotkin saivartelijat oikaista, jossei kondori olekaan maailman suurin siivekäs, kuten rakas isoveljeni jo ojensi minua maailman suurimman padon kanssa, joka aiemmin kertomani mukaan ei sijaitsekaan Paraguayssa, vaan Kiinassa. En jaksa tarkistaa Wikipediasta. No kuitenkin, meitsikin lintufobioineni nautin tästä näytelmästä.
Vaellus Colca Canyoniin oli fyysisesti melko rankka tai sitten kropassani vain tuntuivat kevätlukukauden jäljet, meikällä tosiaan oli se nelipäiväinen viikonloppu koko kevään... Lauantaina ensin laskeuduimme nelisen tuntia kanjonin pohjalle, josta suuntasimme kanjonia pitkin yöpaikkaamme. Matkalla ohitimme kyliä sekä turisteja varten kyhattyjä kioskeja, joissa myytiin pientä purtavaa sekä virvokkeita kolminkertaiseen hintaan. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kaikki sinne kanjoniin kuljetettiin andien takseilla, eli muuleilla, jonka ilman kauppatieteen maisterin tutkintoakin voin päätellä vaikuttavan myytävän hyödykkeen hintaan kasvaneina tuotantomikäliekustannuksina, mutta oli se silti melkoista ryöstöä. No kuitenkin, maisemat olivat mahtavat, lämpöä riitti ja vaellusporukkamme oli huippu: siihen lukeutui siis itseni ja Tessin lisäksi Amelie, Elaine sekä John Englannista sekä Aurelie ja Samuel Sveitsistä. Amelie ja John olivat asuneet vuoden Chilessä, joten heidän kanssaan oli mukava jakaa kokemuksia viinimaasta ja päivitellä joitain sen päättömyyksiä. Sveitsiystävämme (joista toisen ammatti oli muuten juustontekijä...) eivät taasen puhuneet paljoa englantia, joten ranskan taitoa pääsin jälleen kerran testailemaan. Jostain kumman syystä koko muukin porukkamme puhui ranskaa, joten koko vaelluksemme puhuimme iloista englannin, espanjan ja ranskan sekoitusta. Jos vain ne Babelin tornit eivät koskaan olisi sortuneet...
Yömme kanjonissa vietimme Oasiksessa, jossa pääsimme pulahtamaan uima-altaaseen. Illallisen jälkeen ihailimme hetken tähtiä ja taas saimme ihmetellä sitä, kun ne näyttävät täällä olevan väärinpäin Ei löytynyt Otavaa, eikä kyllä muitakaan kuvioita, sen verran tiheämpään niitä tähtiä siellä taivaankatossa oli. Seuraavana aamuna läksimme viideltä matkaan, sillä edessä oli neljä kilometriä jyrkkää nousua ja korkeuseroa noin 1000 metriä. Huipulle päästyäni oli melkoisan voittajafiilis... Loppupäivän sunnuntaina lähinnä tapoimme aikaa ja kävimme ihailemassa laamoja sekä alpakoita. Olisi voitu käydä myös jossain hämärillä kuumilla lähteillä, mutta jopa Assarin ullakon viereinen Turun uimahalli, jossa kehoittetaan käyttäjää laittamaan uima-asu PÄÄLLE, kun altaassa käyttää lötköpötköjä, on houkuttelevampi paikka. Niinpä ryhmämme kanssa tyydyimme odottelemaan muita juutalaisvitsejä kertoen. Hienovaraista.
Illalla meillä oli hetki aikaa käydä hostellissa suihkussa (tosin nopeasti ennen kuin mestan omistaja saapuisi, sillä sitten olisi pitänyt maksaa) ja tutustua jälleen yhteen reissaajaan, joka tunsi suomalaisia metallibändejä. Aiemmin Arequipassa jo juttelin maailman hämärämpien yhdysvaltojeneläjien kanssa, jotka olivat olleet Boliviassa matkaamassa viisi viikkoa oppimassa sikäläisten kapinallisryhmien toiminnasta ja kuuntelivat koko matkan kuulemma Korpiklaania. Onpahan Suomi ainakin maailmankartalla... Sunnuntai-iltana suuntasin lopulta lähes koko vaellusporukan kanssa 10h pohjoisemmaksi Cuzcoon, tosin eri bussilla kuin muut. Tessille piti jo sanoa heipat Arequipassa, hän kun jatkoi matkaansa kohti Pohjois-Perua ja Ecuadoria.
Cuzcoon saavuimme aikaisn maanantaiaamuna ja ryhdyimme heti metsästämään hostellia. Fiksuina uskoimme LonelyPlanettia (aka the Biblea, note to self: älä toista jo monta kertaa tekemääsi virhettä..) ja etsimme käsiimme varmasti Cuzcon korkeimmalla paikalla sijaitsevan hostellin, joka ei tarjonnut aamupalaa, suihku oli kylmä kuin suomalainen mies ja hintakaan ei nyt ollut ihan niin halpa (6e/yö)... Sveitsiläisystäväni Aurelien elämästä on muuten kerrottava sellainen anekdootti, että hänellä oli alunperin lennot Limaan Miamin kautta, mutta Zurichin lentokentällä hänelle kerrottiin, että jos matkaaja haluaa matkata USA:n kautta, tulee hällä olla biometrinen passi. Niinpä Aurelie joutui siltä seisomalta ostamaan itselleen uudet lennot, eikä tietenkään saanut mistään hyvitystä aiemmin ostamilleen. Ja kaikki täma rahanmeno vain sen tähden, että hällä oli välilasku Miamissa. Vivan los Estados Unidos!
Maanantaipäivän vietin vuoroin järjestäen vaellusta Machu Picchulle, vuoroin uusien ystävieni kanssa Cuzcoon tutustuen. Suosituin keino Machu Picchun saavuttamiseen on legendaarinen Camino Inca / Inka Trail. SIlle päästäkseen on reissu kuitenkin varattava joku neljä kuukautta etukäteen, joka ei ihan täysin tähän ingströmmiläiseen matkailufilosofiaan istu. Niinpä koitin valita erilaisten vaihtoehtoisten trekkien kesken, mikä oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kymmenet erilaiset agenciat tarjoavat vaihtelevin hinnoin erilaisia kombinaatioita ja aina, kun olet valinnut jonkun puulaakin, pitää rynnätä turistitoimistoon tsekaamaan, onko mesta laillinen ja onko se saanut viime aikoina valituksia. Turistitoimisto ja muut agenciat eivät myöskään saa suositella ketään keskenään, joten siinä on pieni ihminen aivan ypöyksin taistelemassa suuria perulaisia vastaan. Meinasin jo jättää leikin kesken ja lähteä siltä istumalta Boliviaan, mutta pikapalaveri Facebookissa parin ystävän kanssa kannusti jatkamaan taistoa. Lopulta päädyin lafkaan, jota hollintilaisystäväni suosittelivat, vaikka se siirsikin minut lopulta toisen yrityksen asiakkaaksi, kun itse eivät valitsemaani trekkiä tehneet ja esittelivät edellisenä iltana oppaan, joka seuraavana päivänä ei enää näyttänytkään samalta. Joko se teki maailman nopeimman kauneusleikkauksen tai sitten ne vaan vaihtoivat opasta. Ryhmän kokokin lisääntyu nopeammin kuin Intian väkiluku, sillä maanantaina meitä piti olla 7, mutta tiistaina meitä olikin jo 12. Mutta mitäs pienistä...
Tiistaiaamuna heräsin siis jälleen 3.30 odottelemaan, että minut poimittaisiin hostellilta. Puoli viideltä sitten joku hemmo vihdoin saapui ja matkamme alkoi. Jotkut hölmöt jenkkituristit eivät olleet uskoneet kehotusta odottaa yöllä hostellin sisällä ja joutuivat kadulla ryöstönyrityksen uhreiksi. Heillä oli onneksi matkassaan vaellussauvat, joilla läimivät ryöstäjiä ja miespuolinen jenkki lähti lisäksi juoksemaan yhden voron perään taklaten tämän maahan, kun koitti vohkia hänen kameransa. Melko uhkarohkeata, mutta heiltä ei ainakaan ryöstetty mitään...
Valitsen trekikseni lopulta siis Salkantay trekin, joka sisälsi 80km:ä marssimista neljässä päivässä sekä nousun 4600 metriin, NICE! Vaellusryhmääni kuului porukkaa Englannista, Kanadasta (molemmilta kielialueilta), USA:sta, Irlannista sekä Brasiliasta. Oppaamme oli tietenkin Perusta, oikein mukava heppuli. Ryhmämme oli leppoisa, ehkä vähän liiankin rauhallinen, mutta viimeisen illan "iltanuotiolla", jolla kovaäänisistä soivat viimeisimmät tanssihitit, räjähti ja porukka bailasi kuin viimeistä päivää. Oli se vähän absurdia siellä perulaisessa viidakossa katsella, kun porukka tanssi villinä Macarenaa, mutta hyvät naurut ainakin saatiin Johnin (ENG) ja Karlan (BRA) kanssa. Me siis olimme ne porukan pidättyväiset, jotka eivät tanssineet askeltakaan. Porukassamme oli muuten muutama oikisopiskelija Kanadassa, joiden kanssa oli mukava jakaa kokemuksia opiskelijaelämästä. Kanadassakin on joka torstai bileet, isot asianajotoimistot pitävät korruptioesittelyjään, joissa viinipullot katoavat nopeasti opiskelijoiden kasseihin ja huonoin puoli oikiksessa ovat muut kanssaopiskelijat. Olemme siis varsin valloittavaa porukkaa maailman ympäri, sillä myös samalla trekillä tapaamani australialainen Steven, lakimies hänkin, allekirjoitti samat väittämät. Hän oli muuten kolmen vuoden ajan tehnyt 12h työpäiviä, mutta viime joulukuussa ottanut loparit ja nyt reissasi avovaimonsa kanssa muailmaa vuoden. Ehkä mäkin sitten joskus...
Vaelluksen aikana näimme ensin asuttua maalaismaisemaa, sitten vuoristoa, sitten 4600 metrin korkeuden, jossa meikä voi fyysisesti melko pahoin. En tosin niin pahoin kuin eräs saksalainen maratoonari, joka oli ensimmäisenä ylhäällä oksennusta vähän väliä sylkien. Hulluja nuo saksalaiset... 4600 metrin korkeudesta laskeuduimme sitten alas viidakkoon, joka oli meikäläisen suosikkipätkä. Kolmantena päivänä kävimme myös luonnon kuumilla lähteillä, joka kyllä teki gutaa kipeytyneille lihaksille. Olimme siihen mennessä vaeltaneet kolmessa päivässä yli 60 km:ä sisältäen käynnin sinne huipulle. Se muuten, joka osaa kertoa, että mistä tulee sanonta tehdä gutaa, saa kyllä meikältä jonkinlaisen palkinnon. Tai sanonta tehdä eedvarttia. Jälkimmäinen ehkä viittaa vanhaan kunnon 10-ottelijija(ko?) Edward Hämäläiseen, but who knows...
Neljäntenä vaelluspäivänä pääsimme perille Aguas Calientesiin, joka myös näppärästi Mach Picchu Pueblona tunnetaan. Sieltä on enää reilut 1800 askelmaa itse Machu Picchulle. Siellä sitten vähän lepäsimme, joimme (jokaikinen ravinteli tarjosi 4 for 1 happy houria, mutta ne drinksut olivat kyllä lähinnä shottilasin kokoisia) ja söimme nachoja. Sekin oli melko mielenkiintoista, että keskellä perulaista metsää jokainen mesta tarjosi meksikolaista ruokaa, mutta se taitaa olla sitä globalisaatiota sitten niin ja turistien miellyttämistä, koko Aguas Calientesin kylä kun oli rakennettu Machu Pichulle suuntaavan turismin ympärille.
Lauantaina 14.7. pääsimme vihdoin kaupamaan kohti Machu Picchua. Herätys oli jo tavallisen tuttuun kukonlaulun aikaan, 3.30, jonka jälkeen pääsin taistelemaan 1800 askelmaa kohti vanhaa Inka-kaupunkia. Neljän päivän vaeltamisen jälkeen se ei tietenkään enää ollut temppu eikä mikään. Portit taiv... Pichulle aukenivat kuudelta aamulla ja kyllä siinä melkein itku pääsi, kun sen vihdoin näki edessään: vuosisatoja piilossa olleen inkakaupungin. Machu Picchu kuuluu muuten ääntää Machu Piiitsu (tjsp.), koska jos sen ääntää Machu Pitsu, tulee vahingossa puhuneeksi miehisistä sukupuolielimistä. Taino, näin ainakin oppaamme meille väitti, itse olen aina vähän varauksella suhtautunut noihin oppaiden juttuihin...
Vietin Machu Picchulla yhteensä varmaan yli kymmenen tuntia. Ensin oppaamme Nilton kierrätti meitä ympäri kaupunkia kertoen tarinoita ja sen jälkeen hengailin uusien vaelluskavereideni kanssa Pichuun tutustuen. Melkein jouduin onnettomuuden uhriksikin, kun kuvailimme kaikessa rauhassa laamoja ja ne jostain syystä villiintyivät ja ryhtyivät juoksemaan ja hyppimään ympäriinsä valtoimenaan. Yksi sitten hyppäsi päin meitsiä, mutta sain tasapainon pidettyä ja vältyin haavereilta.
Käytiin myos tsekkaamassa vanha inkasilta, jolle mennessä piti jostain syystä rekisteroityä. Sen teki meidän kaikkien puolesta sitten Dylan Etelä-Koreasta (sen oikea nimi oli joku aivan liian vaikea). Hän kertoi aina rekisteroivänsä itsensä Harry Potterina Isosta-Britanniasta, 16 vee vanha ja occupation tietysti Major in Magic. Kukaan ei vielä toistaiseksi ole kuulemma valittanut... Samaiselle inkasillalle taisin uhrata myos aurinkolasini, jotka mulla oli hallussani jo ennätykselliset kaksi vuotta.
Machu Picchun jälkeen suuntasin sitten uusien portugalilaisystävieni kanssa nauttimaan muutaisen huurteisen. Olimme kaikki koyhina opiskelijoina pihistäneet takaisin Cuzcoon vievien junalippujen hinnoissa ja ostaneet halvimman vaihtoehdon, joka lähti takaisin Cuzcoon kello 21.30 (olimme siis nousseet 3.30...). Saimme seuraamme myos Dylanin, jonka matkatoimisto oli sossinyt lippujen kanssa ja hänkin joutui kanssamme samaan karjavaunuun. Dylanilla oli kuitenkin takataskussaan sen verran juttuja, ettei aika ainakaan käynyt pitkäksi. Hän oli mm. Limassa joutunut tyttolaumojen piirittämäksi, kun häntä luultiin kuuluisaksi korealaiseksi laulajaksi ja parisenkymmentä tyttoä halusi kuvauttaa itsensä Dylanin käsikynkässä. Vaelluksella hän oli myos muutaman kerran eksynyt, mutta kertoi suunnistamisen olleen helppoa: "you just had to look for the fresh cow/mule/human poo and you found the road again".
Pääsimme takaisin aamuyollä klo 01.30 Cuzcoon raikkaiden juna- ja bussimatkojen jälkeen. Tällä kertaa suuntasin portugalilaistyttojen kanssa heidän hostelliinsa, joka oli noin 1000 kertaa parempi kuin Lonely Planetin vinkkaama läävä. Lämmin suihku aamulla teki jälleen viikon tauon jälkeen melkoista eetwarttia. Sunnuntaipäivä vietettiin sitten rauhassa Marian ja Karlotan kanssa Cuzcossa, meillä kaikilla kun oli illaksi bussiliput etiäpäin: meitsillä Bolivian puolelle Copacabanaan ja tytoillä Perun Arequipaan.
Kaiken kaikkiian Peru oli oikein positiivinen kokemus, vaikka pääosassa tutustuinkin vain sen luontoon. Yllätyksenä tuli ainakin se, että naiset tosiaan siellä pukeutuvat kuten kaikissa turistikuvissa, hassuja hattuja myoten. Hatuista muuten sen verran, että jos lieri on taitettuna edestä, niin nainen on vapaa ja jos takaa, niin varattu. Melko näppärää ja paljon parempi vaihtoehto kuin esim. leimit liikennevalobileet.
Ero Perun ja Chilen välillä on huomattava: Chile on paljon paljon länsimaisempi kuin Peru. Se näkyy ihmisissä, vaatetuksessa ja katukuvassa. Peru edustaakin meikälle enemmän sitä, mitä kuvittelin Latinalaisen Amerikan etukäteeen olevan. Jos olisin opiskellut vuoden Perussa, olisi kulttuurishokki varmasti ollut paljon suurempi. Perulaiset puhuvat myos espanjaa chileläisiä hitaammin ja selkeämmin, mikä on ehdoton plussa. Mutta kyllä mä Chilestä enemmän diggaan, vaikka tässä jo pohdin, että marraskuussa saattaisin jonkin pikkureissun Pohjois-Perun rannoille pyoräyttää.
Vaellus Machu Picchulle oli erittäin positiivinen kokemus, oli nimittäin hyvin erilainen aikaisempiin vaelluksiini verrattuna: teltat olivat leirissä valmiina kun saavuimme ja ruuatkin laittoi oma kokki. Aamuisin heräsimme myos lämpimän kokateen voimalla, jonka keittiohenkilokunta toimitti telttoihimme. Itse jaoin telttani irlantilaisopettaja Brianin kanssa, mikä herätti muissa paljon hupia, mutta meikä on onneksi kasvanut kahden isoveljen hellässä huomassa, joten ei ollut mulle ongelma.
Nyt olen jo tämän reissun ehtoopuolella Boliviassa, huomenna pitäisi suunnata kolmen päivän jeeppireissulle, sen jälkeen Chileen, yo bussiterminaalissa ja 24h matka Santiagoon. Namnam. Ensi viikolla alkaa yliopisto ja meikällä parin viikon päästä myos tyot: sain harjoittelupaikan Amerikoiden oikeuden tutkimuskeskuksesta, jännittävää.
Chilestä kirjottelen sitten lisää.
Vaellus Colca Canyoniin oli fyysisesti melko rankka tai sitten kropassani vain tuntuivat kevätlukukauden jäljet, meikällä tosiaan oli se nelipäiväinen viikonloppu koko kevään... Lauantaina ensin laskeuduimme nelisen tuntia kanjonin pohjalle, josta suuntasimme kanjonia pitkin yöpaikkaamme. Matkalla ohitimme kyliä sekä turisteja varten kyhattyjä kioskeja, joissa myytiin pientä purtavaa sekä virvokkeita kolminkertaiseen hintaan. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kaikki sinne kanjoniin kuljetettiin andien takseilla, eli muuleilla, jonka ilman kauppatieteen maisterin tutkintoakin voin päätellä vaikuttavan myytävän hyödykkeen hintaan kasvaneina tuotantomikäliekustannuksina, mutta oli se silti melkoista ryöstöä. No kuitenkin, maisemat olivat mahtavat, lämpöä riitti ja vaellusporukkamme oli huippu: siihen lukeutui siis itseni ja Tessin lisäksi Amelie, Elaine sekä John Englannista sekä Aurelie ja Samuel Sveitsistä. Amelie ja John olivat asuneet vuoden Chilessä, joten heidän kanssaan oli mukava jakaa kokemuksia viinimaasta ja päivitellä joitain sen päättömyyksiä. Sveitsiystävämme (joista toisen ammatti oli muuten juustontekijä...) eivät taasen puhuneet paljoa englantia, joten ranskan taitoa pääsin jälleen kerran testailemaan. Jostain kumman syystä koko muukin porukkamme puhui ranskaa, joten koko vaelluksemme puhuimme iloista englannin, espanjan ja ranskan sekoitusta. Jos vain ne Babelin tornit eivät koskaan olisi sortuneet...
Yömme kanjonissa vietimme Oasiksessa, jossa pääsimme pulahtamaan uima-altaaseen. Illallisen jälkeen ihailimme hetken tähtiä ja taas saimme ihmetellä sitä, kun ne näyttävät täällä olevan väärinpäin Ei löytynyt Otavaa, eikä kyllä muitakaan kuvioita, sen verran tiheämpään niitä tähtiä siellä taivaankatossa oli. Seuraavana aamuna läksimme viideltä matkaan, sillä edessä oli neljä kilometriä jyrkkää nousua ja korkeuseroa noin 1000 metriä. Huipulle päästyäni oli melkoisan voittajafiilis... Loppupäivän sunnuntaina lähinnä tapoimme aikaa ja kävimme ihailemassa laamoja sekä alpakoita. Olisi voitu käydä myös jossain hämärillä kuumilla lähteillä, mutta jopa Assarin ullakon viereinen Turun uimahalli, jossa kehoittetaan käyttäjää laittamaan uima-asu PÄÄLLE, kun altaassa käyttää lötköpötköjä, on houkuttelevampi paikka. Niinpä ryhmämme kanssa tyydyimme odottelemaan muita juutalaisvitsejä kertoen. Hienovaraista.
Illalla meillä oli hetki aikaa käydä hostellissa suihkussa (tosin nopeasti ennen kuin mestan omistaja saapuisi, sillä sitten olisi pitänyt maksaa) ja tutustua jälleen yhteen reissaajaan, joka tunsi suomalaisia metallibändejä. Aiemmin Arequipassa jo juttelin maailman hämärämpien yhdysvaltojeneläjien kanssa, jotka olivat olleet Boliviassa matkaamassa viisi viikkoa oppimassa sikäläisten kapinallisryhmien toiminnasta ja kuuntelivat koko matkan kuulemma Korpiklaania. Onpahan Suomi ainakin maailmankartalla... Sunnuntai-iltana suuntasin lopulta lähes koko vaellusporukan kanssa 10h pohjoisemmaksi Cuzcoon, tosin eri bussilla kuin muut. Tessille piti jo sanoa heipat Arequipassa, hän kun jatkoi matkaansa kohti Pohjois-Perua ja Ecuadoria.
Cuzcoon saavuimme aikaisn maanantaiaamuna ja ryhdyimme heti metsästämään hostellia. Fiksuina uskoimme LonelyPlanettia (aka the Biblea, note to self: älä toista jo monta kertaa tekemääsi virhettä..) ja etsimme käsiimme varmasti Cuzcon korkeimmalla paikalla sijaitsevan hostellin, joka ei tarjonnut aamupalaa, suihku oli kylmä kuin suomalainen mies ja hintakaan ei nyt ollut ihan niin halpa (6e/yö)... Sveitsiläisystäväni Aurelien elämästä on muuten kerrottava sellainen anekdootti, että hänellä oli alunperin lennot Limaan Miamin kautta, mutta Zurichin lentokentällä hänelle kerrottiin, että jos matkaaja haluaa matkata USA:n kautta, tulee hällä olla biometrinen passi. Niinpä Aurelie joutui siltä seisomalta ostamaan itselleen uudet lennot, eikä tietenkään saanut mistään hyvitystä aiemmin ostamilleen. Ja kaikki täma rahanmeno vain sen tähden, että hällä oli välilasku Miamissa. Vivan los Estados Unidos!
Maanantaipäivän vietin vuoroin järjestäen vaellusta Machu Picchulle, vuoroin uusien ystävieni kanssa Cuzcoon tutustuen. Suosituin keino Machu Picchun saavuttamiseen on legendaarinen Camino Inca / Inka Trail. SIlle päästäkseen on reissu kuitenkin varattava joku neljä kuukautta etukäteen, joka ei ihan täysin tähän ingströmmiläiseen matkailufilosofiaan istu. Niinpä koitin valita erilaisten vaihtoehtoisten trekkien kesken, mikä oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kymmenet erilaiset agenciat tarjoavat vaihtelevin hinnoin erilaisia kombinaatioita ja aina, kun olet valinnut jonkun puulaakin, pitää rynnätä turistitoimistoon tsekaamaan, onko mesta laillinen ja onko se saanut viime aikoina valituksia. Turistitoimisto ja muut agenciat eivät myöskään saa suositella ketään keskenään, joten siinä on pieni ihminen aivan ypöyksin taistelemassa suuria perulaisia vastaan. Meinasin jo jättää leikin kesken ja lähteä siltä istumalta Boliviaan, mutta pikapalaveri Facebookissa parin ystävän kanssa kannusti jatkamaan taistoa. Lopulta päädyin lafkaan, jota hollintilaisystäväni suosittelivat, vaikka se siirsikin minut lopulta toisen yrityksen asiakkaaksi, kun itse eivät valitsemaani trekkiä tehneet ja esittelivät edellisenä iltana oppaan, joka seuraavana päivänä ei enää näyttänytkään samalta. Joko se teki maailman nopeimman kauneusleikkauksen tai sitten ne vaan vaihtoivat opasta. Ryhmän kokokin lisääntyu nopeammin kuin Intian väkiluku, sillä maanantaina meitä piti olla 7, mutta tiistaina meitä olikin jo 12. Mutta mitäs pienistä...
Tiistaiaamuna heräsin siis jälleen 3.30 odottelemaan, että minut poimittaisiin hostellilta. Puoli viideltä sitten joku hemmo vihdoin saapui ja matkamme alkoi. Jotkut hölmöt jenkkituristit eivät olleet uskoneet kehotusta odottaa yöllä hostellin sisällä ja joutuivat kadulla ryöstönyrityksen uhreiksi. Heillä oli onneksi matkassaan vaellussauvat, joilla läimivät ryöstäjiä ja miespuolinen jenkki lähti lisäksi juoksemaan yhden voron perään taklaten tämän maahan, kun koitti vohkia hänen kameransa. Melko uhkarohkeata, mutta heiltä ei ainakaan ryöstetty mitään...
Valitsen trekikseni lopulta siis Salkantay trekin, joka sisälsi 80km:ä marssimista neljässä päivässä sekä nousun 4600 metriin, NICE! Vaellusryhmääni kuului porukkaa Englannista, Kanadasta (molemmilta kielialueilta), USA:sta, Irlannista sekä Brasiliasta. Oppaamme oli tietenkin Perusta, oikein mukava heppuli. Ryhmämme oli leppoisa, ehkä vähän liiankin rauhallinen, mutta viimeisen illan "iltanuotiolla", jolla kovaäänisistä soivat viimeisimmät tanssihitit, räjähti ja porukka bailasi kuin viimeistä päivää. Oli se vähän absurdia siellä perulaisessa viidakossa katsella, kun porukka tanssi villinä Macarenaa, mutta hyvät naurut ainakin saatiin Johnin (ENG) ja Karlan (BRA) kanssa. Me siis olimme ne porukan pidättyväiset, jotka eivät tanssineet askeltakaan. Porukassamme oli muuten muutama oikisopiskelija Kanadassa, joiden kanssa oli mukava jakaa kokemuksia opiskelijaelämästä. Kanadassakin on joka torstai bileet, isot asianajotoimistot pitävät korruptioesittelyjään, joissa viinipullot katoavat nopeasti opiskelijoiden kasseihin ja huonoin puoli oikiksessa ovat muut kanssaopiskelijat. Olemme siis varsin valloittavaa porukkaa maailman ympäri, sillä myös samalla trekillä tapaamani australialainen Steven, lakimies hänkin, allekirjoitti samat väittämät. Hän oli muuten kolmen vuoden ajan tehnyt 12h työpäiviä, mutta viime joulukuussa ottanut loparit ja nyt reissasi avovaimonsa kanssa muailmaa vuoden. Ehkä mäkin sitten joskus...
Vaelluksen aikana näimme ensin asuttua maalaismaisemaa, sitten vuoristoa, sitten 4600 metrin korkeuden, jossa meikä voi fyysisesti melko pahoin. En tosin niin pahoin kuin eräs saksalainen maratoonari, joka oli ensimmäisenä ylhäällä oksennusta vähän väliä sylkien. Hulluja nuo saksalaiset... 4600 metrin korkeudesta laskeuduimme sitten alas viidakkoon, joka oli meikäläisen suosikkipätkä. Kolmantena päivänä kävimme myös luonnon kuumilla lähteillä, joka kyllä teki gutaa kipeytyneille lihaksille. Olimme siihen mennessä vaeltaneet kolmessa päivässä yli 60 km:ä sisältäen käynnin sinne huipulle. Se muuten, joka osaa kertoa, että mistä tulee sanonta tehdä gutaa, saa kyllä meikältä jonkinlaisen palkinnon. Tai sanonta tehdä eedvarttia. Jälkimmäinen ehkä viittaa vanhaan kunnon 10-ottelijija(ko?) Edward Hämäläiseen, but who knows...
Neljäntenä vaelluspäivänä pääsimme perille Aguas Calientesiin, joka myös näppärästi Mach Picchu Pueblona tunnetaan. Sieltä on enää reilut 1800 askelmaa itse Machu Picchulle. Siellä sitten vähän lepäsimme, joimme (jokaikinen ravinteli tarjosi 4 for 1 happy houria, mutta ne drinksut olivat kyllä lähinnä shottilasin kokoisia) ja söimme nachoja. Sekin oli melko mielenkiintoista, että keskellä perulaista metsää jokainen mesta tarjosi meksikolaista ruokaa, mutta se taitaa olla sitä globalisaatiota sitten niin ja turistien miellyttämistä, koko Aguas Calientesin kylä kun oli rakennettu Machu Pichulle suuntaavan turismin ympärille.
Lauantaina 14.7. pääsimme vihdoin kaupamaan kohti Machu Picchua. Herätys oli jo tavallisen tuttuun kukonlaulun aikaan, 3.30, jonka jälkeen pääsin taistelemaan 1800 askelmaa kohti vanhaa Inka-kaupunkia. Neljän päivän vaeltamisen jälkeen se ei tietenkään enää ollut temppu eikä mikään. Portit taiv... Pichulle aukenivat kuudelta aamulla ja kyllä siinä melkein itku pääsi, kun sen vihdoin näki edessään: vuosisatoja piilossa olleen inkakaupungin. Machu Picchu kuuluu muuten ääntää Machu Piiitsu (tjsp.), koska jos sen ääntää Machu Pitsu, tulee vahingossa puhuneeksi miehisistä sukupuolielimistä. Taino, näin ainakin oppaamme meille väitti, itse olen aina vähän varauksella suhtautunut noihin oppaiden juttuihin...
Vietin Machu Picchulla yhteensä varmaan yli kymmenen tuntia. Ensin oppaamme Nilton kierrätti meitä ympäri kaupunkia kertoen tarinoita ja sen jälkeen hengailin uusien vaelluskavereideni kanssa Pichuun tutustuen. Melkein jouduin onnettomuuden uhriksikin, kun kuvailimme kaikessa rauhassa laamoja ja ne jostain syystä villiintyivät ja ryhtyivät juoksemaan ja hyppimään ympäriinsä valtoimenaan. Yksi sitten hyppäsi päin meitsiä, mutta sain tasapainon pidettyä ja vältyin haavereilta.
Käytiin myos tsekkaamassa vanha inkasilta, jolle mennessä piti jostain syystä rekisteroityä. Sen teki meidän kaikkien puolesta sitten Dylan Etelä-Koreasta (sen oikea nimi oli joku aivan liian vaikea). Hän kertoi aina rekisteroivänsä itsensä Harry Potterina Isosta-Britanniasta, 16 vee vanha ja occupation tietysti Major in Magic. Kukaan ei vielä toistaiseksi ole kuulemma valittanut... Samaiselle inkasillalle taisin uhrata myos aurinkolasini, jotka mulla oli hallussani jo ennätykselliset kaksi vuotta.
Machu Picchun jälkeen suuntasin sitten uusien portugalilaisystävieni kanssa nauttimaan muutaisen huurteisen. Olimme kaikki koyhina opiskelijoina pihistäneet takaisin Cuzcoon vievien junalippujen hinnoissa ja ostaneet halvimman vaihtoehdon, joka lähti takaisin Cuzcoon kello 21.30 (olimme siis nousseet 3.30...). Saimme seuraamme myos Dylanin, jonka matkatoimisto oli sossinyt lippujen kanssa ja hänkin joutui kanssamme samaan karjavaunuun. Dylanilla oli kuitenkin takataskussaan sen verran juttuja, ettei aika ainakaan käynyt pitkäksi. Hän oli mm. Limassa joutunut tyttolaumojen piirittämäksi, kun häntä luultiin kuuluisaksi korealaiseksi laulajaksi ja parisenkymmentä tyttoä halusi kuvauttaa itsensä Dylanin käsikynkässä. Vaelluksella hän oli myos muutaman kerran eksynyt, mutta kertoi suunnistamisen olleen helppoa: "you just had to look for the fresh cow/mule/human poo and you found the road again".
Pääsimme takaisin aamuyollä klo 01.30 Cuzcoon raikkaiden juna- ja bussimatkojen jälkeen. Tällä kertaa suuntasin portugalilaistyttojen kanssa heidän hostelliinsa, joka oli noin 1000 kertaa parempi kuin Lonely Planetin vinkkaama läävä. Lämmin suihku aamulla teki jälleen viikon tauon jälkeen melkoista eetwarttia. Sunnuntaipäivä vietettiin sitten rauhassa Marian ja Karlotan kanssa Cuzcossa, meillä kaikilla kun oli illaksi bussiliput etiäpäin: meitsillä Bolivian puolelle Copacabanaan ja tytoillä Perun Arequipaan.
Kaiken kaikkiian Peru oli oikein positiivinen kokemus, vaikka pääosassa tutustuinkin vain sen luontoon. Yllätyksenä tuli ainakin se, että naiset tosiaan siellä pukeutuvat kuten kaikissa turistikuvissa, hassuja hattuja myoten. Hatuista muuten sen verran, että jos lieri on taitettuna edestä, niin nainen on vapaa ja jos takaa, niin varattu. Melko näppärää ja paljon parempi vaihtoehto kuin esim. leimit liikennevalobileet.
Ero Perun ja Chilen välillä on huomattava: Chile on paljon paljon länsimaisempi kuin Peru. Se näkyy ihmisissä, vaatetuksessa ja katukuvassa. Peru edustaakin meikälle enemmän sitä, mitä kuvittelin Latinalaisen Amerikan etukäteeen olevan. Jos olisin opiskellut vuoden Perussa, olisi kulttuurishokki varmasti ollut paljon suurempi. Perulaiset puhuvat myos espanjaa chileläisiä hitaammin ja selkeämmin, mikä on ehdoton plussa. Mutta kyllä mä Chilestä enemmän diggaan, vaikka tässä jo pohdin, että marraskuussa saattaisin jonkin pikkureissun Pohjois-Perun rannoille pyoräyttää.
Vaellus Machu Picchulle oli erittäin positiivinen kokemus, oli nimittäin hyvin erilainen aikaisempiin vaelluksiini verrattuna: teltat olivat leirissä valmiina kun saavuimme ja ruuatkin laittoi oma kokki. Aamuisin heräsimme myos lämpimän kokateen voimalla, jonka keittiohenkilokunta toimitti telttoihimme. Itse jaoin telttani irlantilaisopettaja Brianin kanssa, mikä herätti muissa paljon hupia, mutta meikä on onneksi kasvanut kahden isoveljen hellässä huomassa, joten ei ollut mulle ongelma.
Nyt olen jo tämän reissun ehtoopuolella Boliviassa, huomenna pitäisi suunnata kolmen päivän jeeppireissulle, sen jälkeen Chileen, yo bussiterminaalissa ja 24h matka Santiagoon. Namnam. Ensi viikolla alkaa yliopisto ja meikällä parin viikon päästä myos tyot: sain harjoittelupaikan Amerikoiden oikeuden tutkimuskeskuksesta, jännittävää.
Chilestä kirjottelen sitten lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti