Kiitokseksi kuukauden rääkkäyksestä kaunis kultakurkkuni päätti räjäyttää itsensä ja kehitti itselleen Etelä-Chilessä abceso periamigdalianon, joka suomeksi kääntyisi jotakuinkin kurkkupaiseena, uskoisin. Jo etelänmatkaamme edeltävänä päivänä kurkkuani vähän aristi, mutta Burana 600:n voimalla pistelin menemään, enkä luonnollisesti kuunnellut kroppaani saatika muitakaan hälytysääniä. Yöbussissa Puerto Varasiin sitten all hell brake loose enkä nukkunut silmäystäkään koko yönä.
Perillä Puerto Varasissa ystävämme Leo haki meidät (meitsi, Hanka Tsekeistä ja Tine sekä Kristina Tanskasta) perheen maatalolle. Olin aamutuimaan vetänyt lisää buranaa, joten vointini oli vähän parempi ja pistin pitkäkseni. Laitoin äitille tekstiviestiä voinnistani ja kun iltapäivällä heräsin vesimelonin kokoinen kaktus kurkussa ja napakka "Lääkäriin! Ä" vastaus kännyssä, otimme suunnaksi Puerto Varasin Clinica Alemanan.
Klinikalla sitten joku länkkärinnäköinen lääkäri totesi, että tarvitsen sairaalahoitoa. Hoitoa ei sitten luonnollisesti saa, jos ei ole pätäkkää ja klinikan joku maksupäällikkö vaatikin multa 2500€:n etukäteismaksua. Koitin siinä sitten kaktus kurkussa selittää, että kyllä mulla on rahaa, mutten pysty millään kortilla maksamaan kerralla noin suurta summaa. Toiseksi totesin, että mulla on myös matkavakuutus, joka korvaa kaiken, että jos vaikka sinne voisitte ottaa yhteyttä. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan löytynyt, vaikka vielä itkua tihrustaen soitin Suomeen tiedustellakseni menettelyä Lähivakuutuksesta. Sakemanniklinikalle ei kuitenkaan kelvannut Lähivakuutuksen maksusitoumus, vaan kylmää käteistä olisi pitänyt olla.
Saksalaisilta sain lähetteen läheiseen Puerto Montin sairaalaan, jonne Leon ja tyttöjen kanssa läksimme. Sakemannit olisivat vielä tarjonneet ambulanssikyyditystä huokeaan 100€:n hintaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti kunniasta.
Puerto Montissa pääsimme päivystykseen, jossa Leon kanssa pari tuntia odottelimme päätöstä hoidostani. Aluksi meinasivat päästää mut kotiin, mutta lopulta jumalaisen komea lääkäri Fransisco Izquierda (suomeksi jotakuinkin Matti Vasen) sanoi, että letkuihin ja sassiin. Niinpä sain taas penisiliiniä persuksiin, mutta tällä kertaa myös antibioottia suoraan suoneen, sillä ilmeisest suun kautta nautittavat antibiootit eivät olleen ensimmäisellä kerralla toimineet. Sinänsä jännä juttu, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen antibioottikuuri.
Aluksi mut majoitettiin sairaalan käytävälle enkä saanut pitää mukanani mitään yksityistä omaisuutta, sillä se oltaisi saatettu varastaa. Keskellä yötä mut siirrettiin sairaalan miesten puolelle, jossa oli yksi huone vapaana. Siellä pysyin seuraavan päivään muutaman muun rouvashenkilön kanssa.
Seuraavana päivänä heräsin siihen, kun ryhmä kandeja seisoi pällistelemässä meikää mun jalkopäästä ja opettaja selitti samalla jotain mun sairaudesta. Meininki siis melko samanlaista kuin Suomessa. Lääkärit ja hoitajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin enkä oikein ollut aina perillä hierarkiasta, mutta mitäs sen toisaalta on väliä. Lääkärit olivat komeita ja sairaanhoitajat erittäin mukavia. Kaikki kyselivät, että mitä ihmettä teen näin kaukana kotimaastani ja rehellisesti sanottuna en itsekään oiken siinä vaiheessa osannut vastata.
Sairaalassaolon aikana aloin taas kyseenalaistaa uravalintaani: siellä ne valkotakit suhasivat pitkin käytäviä parantamssa ihmisiä, mutta mitä teemme me lakinikkarit? Köyhdytämme köyhiä, rikastutamme rikkaita, katkeroitamme perheitä, tuhoamme pienyrityksiä ja taivaan porteilla laulamme, että "miksi ovet ei aukene meille?".
Kovaonniset ystäväni kävivät päivittäin tervehtimässä mua, mutta onneksi ehtivät myös leikkiä turistia. Tarvitsin nimittäin aina yhtä sun toista sairaalaan, sillä sinne piti tuoda kaikki itse vessapaperista pyyhkeeseen, saippuaan ja tohveleihin. Toisena päivänä mut myös siirrettiin naisten puolelle huoneeseen, josta ei puuttunut menoa eikä meininkiä. Harmikseni kaktus kurkussai ei ollut vielä pienentynyt, joten en voinut osallistua vilkkaaseen keskusteluun. Huonetoverinani oli mm. eräs intiaanirouvan näköinen isoäiti, jonka lausuessa iltarukouksia viereisen pedin rouvan NokiaTunesi pärähti täydellä voluumilla soimaan, jota seurasi samantien kauhea kälätys. Mamma ei kuitenkaan ollut moisesta moksiskaan vaan kohotti itsekin voluumiaan ja jatkoi mantrojaan. Samainen mamma valitti myöhemmin, ettei pitänyt sairaalan ruuasta ja halusi mielummin jotain nestemäistä. Itse olin siinä vaiheessa popsinut pari päivää putkeen pelkkää hyytelöä, että en ihan jakanut rouvan mielipiteitä näistä ruokatoivomuksista.
Kolmantenakaan päivänä ei Saharan autiomaa ollut hellittänyt kurkussani, joten mut kiidätettiin otorinolle, eli jonkinlaisen nenä- ja kurkkutautien erikoilääkärin vastaanotolle. Olo oli taas kuin eläintarhassa, kun hoitaja lykkäsi mua pyörätuolissa pitkin täpötäysiä käytäviä. Koska kyseessä oli julkinen sairaala, ei valkonaama ole siellä mikään jokapäiväinen näky, joten jokainen silmäpari seurasi kärppänä menoani.
Otorino sitten totesi, että kurkkupaise löytyy, puudutti nielun ja leikkasi jotain auki, jonka seurauksena syljin ulos saavillisen moskaa. Lääkäri kehui kovasti espanjaani ja totesti, ettei mulla ole lainkaan aksenttia. Ihmekös tuo, kun hädintuskin sain pihaustakaan liikkeelle kurkustani, mutta kohteliaisuus mikä kohteliasuus. Hän antoi vielä sähköpostiosoitteensa, jotta isäni voisi lähettää hänelle meiliä. Totesin sitten, että äiti varmaan pistelee, kun on myös lääkäri, josta otorino vasta innostuikin. Luultavasti tämän takia sain häneltä myös erikoiskohtelua, sillä hän tuli esimerkiksi vartavasten osastolleni asti tarkistamaan vointini, jota ei kuulemma milloinkaan tapahdu Chileläisissä sairaaloissa.
Operaatio moskarossan jälkeen oloni koheni nopeasti ja sellaiset arkipäiväiset asiat kuin puhuminen, nieleminen ja nauraminen eivät enää tuottaneet hirvittävää tuskaa. Pystyin heittämään läppää osastoni muiden asukkaiden ja sairaanhoitajien kanssa ja pääsin vastailemaan kaikenlaisiin Suomea koskeviin kysymyksiin. Kun muut livahtivat iltalääkkeiden jälkeen TV-huoneeseen katsomaan jotain rainaa, en kuitenkaan voinut liittyä seuraa, sillä olin vieläkin tiukasti letkuissa.
Viidentenä päivänä, eli lauantaina, vointini oli jo melko hyvä. Mitä nyt kuulostin Nylon Beatin Jonnalta puhuessani, mutta muuten kaikki oli ok. Otorino saapuikin sitten vartavasten meikää varten töihin ja totesi, että pitäisi mut mielellään sairaalassa maanantaihin. Otin kasvoilleni koiranpentuilmeen ja sanoin, että läksisin mielelläni kotiin ja lupasin, että lepäilen rauhassa Leon talolla. Eihän herkkiä silmiäni voi kukaan vastustaa, joten parissa tunnissa olin ulkona auringonpaisteessa. Elämä voitti jälleen.
Mielenkiintoisena kuriositeettina lisäksi kerrottakoon, että en loppujenlopuksi maksanut sairaalahoidosta mitään. Syy tähän on tuntematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti