Aikani etelässä ei onneksi mennyt pelkästään sairasteluun, vaan sain nauttia vähän myös lomailusta. Tyttöjen kanssa alkuperäinen suunnitelmamme oli viettää muutama päivä Puerto Varasissa ja siirtyä sitten Chiloen saarelle, mutta sattuneista syistä kyseinen suunnitelma ei kuitenkaan sitten onnistunut. Epäonnisesta sairaalareissusta huolimatta reissu Puerto Varasiin oli kuitenkin huikea.
Puerto Varas on kaupunki Chilen Lake Districtillä ja Patagonia alkaa jotakuinkin Puerto Varasin eteläpuolelta. Puerto Varasissa saimme taas nauttia chileläisestä vieraanvaraisuudesta, kun ystävämme veljekset kuin Elvikset, Leo ja Joaquin, majoittivat meidät äitinsä perheen maatalolle. Asunto oli rakennuksellisesti vielä puolivalmis: sitä oli neljän kesän ajan rakennettu perheen omin hartiavoimin rakennustarpeita milloin miltäkin sedältä tai serkulta haalien. Talosta puuttui mm. juokseva vesi ja sähkö. Meikäläistä ei moiset puutteet lainkaan vaivanneet, olenhan viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Trolssin erämaassa mökissä, joka lämpeni leivinuunilla, jossa juomavesi haettiin 10km:n päästä satamasta ja jossa pesuvesi lämmitettiin saunan kiukaalla. Olin toisin sanoen niin kuin kotonani. Sokerina pohjalla talon oleskelutilan ikkunoista aukeni näkymä läheisille tulivuorille ja viiden metrin päässä löytyi jättiläismäisiä karhunvatukkapensaita, joten majapaikkamme oli meikäläisen mittapuulla täydellinen. Vietimme päivämme maaseudulla perinteiseen mökkeilytyyliin lukien, syöden ja pelaten korttia. Mun ei annettu tehdä muuta kuin maata paikallani itseni lämpimänä pitäen sillä välin, kun pojat kokkailivat herkkuja. Olisin voinut jopa tottua moiseen elämäntyyliin.
Karhuvatukoita. Koska Kalle ei varmasti ainakaan tiedä, mitä ne on.
Totuuden nimissä on kuitenkin myännettävä, etten ihan täysin kuitenkaan noudattanut lääkärin mulle sairaalassa antamaa ulkonaliikkumiskieltoa (sori äiti), vaan ulkoilimme myös vähän. Lauantaina, jolloin pääsin pois sairaalasta, kävimme kääntymässä läheisessä kaupungissa, jonka nimen jo unohdin. Olen muuten aivan kaamean huono nimien kanssa ja hämmentävää on, että chileläiset tuntuvat muistavan kaikkien nimet ensimaininnalta. On sitten lite pinsamt jutella porukan kanssa, joiden kanssa on jo niin tuttu, ettei etunimeä kehtaa kysyä enää toiseen kertaan, mutta joiden etunimestä ei sitten ole tuon taivaallista käryä. Onneksi täkäläiset ovat melko fanaatikkoja Facebookin kanssa, joten aika usein sitä kautta nimet sitten muistuvat mieleen. Tuntemattomassa kaupungissa meikäläinen vaelsi muistuttaen melkoisasti puoliriisuttua joulukuusta, kun kolmella erivärisellä huivilla piti peittää nenä ja korvat, jotta Leo olisi tyytyväinen ja no, etten tietenkään sairastuisi.
Sunnuntaina satoi koko päivän, joten lähdimme liikeelle vasta viideltä illalla, kun taivas vähän selkeni. Kävimme ihastelemassa Petrohuen putouksia ja järveä, jonka nimi vaatimattomasti on Lago Todos los Santos eli Kaikkien pyhimysten järvi. Vähän kuin se Lontoossa tapaamamme väsynyt obeliksi, joka oli nimetty The Monumentiksi. Tosin Kaikkien pyhimysten järvi ansaitsi kyllä nimensä, sillä paikka oli aivan uskomattoma kaunis. Luonto etelässä on valehtelematta suoraan kuin jostain satukirjasta ja muistuttaa tosi paljon Uuden-Seelannin vastaavaa. En tosin koskaan ole siellä käynyt, mutta luulisin nähneeni Sormusten herran tarpeeksi monta kertaa, jotta voin moisen vertauksen tehdä. Harmikseni kuntoni ei kuitenkaan sallinut vaeltamista. Oman kokemukseni mukaan nimittäin vasta metsän keskellä suklaata syödessä saa suun ja korvat täyteen ympäröivää luontoa ja voi todella todeta naattineensa. Toivottavasti ehdin korjaamaan tilanteen myöhemmin.
Tässä kuva samasta mestasta pari päivää aikasemmin, kun tytöt siellä
kävivät ja mä olin sairaalassa
Kaikkien pyhimysten järvi
Joaco, Leo ja meitsi
"Oho."
Klonkku
Näin sitä suomalainen suojautuu kylmältä
Maanantaina kävimme sairaalassa vielä tarkastuskäynnillä tutuksi tulleen otorino-Manuelin luona ja "terveen" paperit saatuani suuntasimme päiväreissulle kohti Chiloén saarta. Matkalla saarelle aurinko paistoi ja olimmekin sään suhteen toiveikkaita. Haimme lounaaksi merelliset empanadat ja suuntasimme Chepu-nimiseen kylään. Sinne päästyämme alkoi kuitenkin rankkasade, joka ei kuitenkaan estänyt meitä pieneltä kävelyreissulta. Jälleen kerran ympärillä näytti siltä, että olisimme jossain toisessa todellisuudessa. Koitimme onneamme myös suuntaamalla kulkumme läheiselle rannalle, mutta sitten automme juuttuikiin kiinni mutaan ja palasin pilvilinnoista maanpinnalle. Muutaman ystävällisen ohikulkijan avulla pääsimme pälkähästä ja matkamme jatkui kohti Castroa, Chiloén saaren keskusta.
Castro on Chiloén saaren ns. risteyskohta, josta pääsee helposti liikkumaan muuallekin päin saarta. Paikan varsinainen nähtävyys on "palafitos", keppien päälle rakkennetut talot. Nousuveden aikaan veneet pääsvät rantautumaan suoraan talojen terasseille. Nämä palafitokset ovat myöskin Unescon maailmanperintökohdelistalla, kuten esimerkiksi Petäjäveden vanha kirkko, jossa kaikki ovat varmasti käyneet. Castrosta poikkesimme vielä Dalcahue:hen syömään. Perinteinen lohi voissa tiristettynä salaatin ja pottujen kera kustansi viitisen euroa ravintolassa. Vatsa ja lompakko kiittivät, sillä Santiagossa ravintelit ovat melkein Suomen hinnoissa. Chiloèn saari on muuten maailman perunamekka: sieltä voi löytää yli 200 erilaisat perunalajiketta. Simoa, Timoa ja Siikliä en tosin bongannut myynnistä, mutta voi olla, että kysessä oli se Turun sinappimainoksesta tutuksi tullut kielimuuri.
Tiistaina saapui meitä ilahduttamaan Santiagosta Leon ja Joaquinin setä Thomas. Thomas-setä on jonkinsortin akateemikko ja reissaa ympäri maailmaa erilaisissa konferensseissa puhumassa ja kouluttamassa ihmisiä. Epäselväksi jäi se, mistä hän puhuu, mutta kauppatieteilijä on ainakin koulutukseltaan. Thomaksen kanssa lähdimme sitten valloittamaan rannikkoseutua, sillä aurinko näytti toiveikkaana naamaansa iltapäivällä. Jos ette rivien välistä ole vielä osaneet lukea, niin Puerto Varasissa siis sataa ja paljon. Eihän muuten luonto edes voisi ollakaan niin vihreä, kuin mitä se etelessä on. Tästä syystä oli kyllä varsinainen luojan lykky, että meillä oli koko ajan käytettävissämme auto, niin ei tarvinnut sateessa tallustella.
Rannikolla pääseminen oli melkoinen seikkailu, sillä tiet johtivat vähän minne sattuivat eivätkä paikallisetkaan oikeen aina osanneet kunnolla neuvoa. Pääsimme kuitenkin usean mutkan kautta perille ja meitä odotti uskomattoman autio joen loppupään ympärille muodostunut hiekkaranta, jossa olisi tarjennut jopa uida, jos olisi ollut bikinit mukana ja jos en olisi ollut kipeä. Myöhemmin yritimme päästä vielä itse merenrannalle, mutta jälleen kerran juutuimme kiinni mutaan ja tällä kertaa Thomas oli varma, että tarvitsisimme hevosien apua päästäksemme pälkähästä. Kasasimme kuitenkin vuoren kiviä auton (se oli semmonen pick-up truck) takalootaan ja Joaquinin, Leon sekä muutaman ohikulkijan työntäessä pääsimme irtautumaan mutalukosta. Naisten ei luonnollisestikaan annettu paljoa tehdä, täällä kun vielä naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Palasimme Puerto Varasiin Puerto Montin kautta, jossa kävimme vielä kerran kalaravintelissa täyttämässä vatsamme kalalla, jonka lajista mulla ei ole harmainta aavistustakaan. Takaisin maatalolla pelasimme korttia ja turisimme poikien kanssa myöhään yöhön, sillä tiistai oli viimeinen päivämme etelässä.
Keskiviikkoaamulla Joaquin ja Leo lähtivät toisen setänsä kanssa Santiagoon ja me jäimme vielä Thomasin kanssa päiväksi hengailemaan. Smurffin lakeja noudattaen keskiviikkona, lähtöpäivänä, ilma oli kuin morsian. Käväisimme Thomasin kanssa läheisen joen rannalla, joka näytti ihan siltä, kuin olisi ollut Amazonilla. En ole sielläkään luonnollisesti käynyt, mutta vastasi meikäläisen mielikuvaa Amazonista. Lopuksi täytimme vielä pari muovirasiaa marjoilla, sillä täällä niitä ei Suomen tapaan myydä jokaisessa nurkkauksessa. Sienestystäkään ei kansa kauheasti harrasta, kun eivät kuulemma osaa erottaa myrkyllisiä sieniä syötävistä. En sitten tiedä eikö täällä ole kuultu sienikirjoista, mutta en tohtinut alkaa kyselemään tyhmiä. Iltapäivästä Thomas heitti meidät keskustaan ja aloitimme 12 tunnin paluumatkan kohti Santiagoa.
Paluu takaisin Santiagoon oli erittäin vaikeaa, sillä ensinnäkin luonnonrauha ja uskomattomat maisemat olivat mukavaa vaihtelua Santiagon hektiseen elämäntyyliin. Toiseksi tulimme takaisin torstaiaamulla kello kuudelta ja kahdeksalta piti olla yliopistolla aloittamassa ensimmäinen orientaatiopäivä. Kolmanneksi kämppäasiani ei ollut vielä ihan täysin selvillä, joten tullessani takaisin olin ns. koditon.
Nyt on orientaatiopäivät jo orientoitu, kämppä hankittu ja koulukin alkanut. Kouluhommiin palaan myöhemmin tällä viikolla, nyt tartteis mennä nukkumaan, kun aamulla suuntaan katalaanikaverini Adrian kanssa vihannesmarkkinoille hankkimaan illan BBQ:lle salaattitarpeita. On muuten kolmas asado viikon sisään, kyllä tekee.
Besos guapos,
Saara
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti