Pääsiäispupu vainoaa

Jos joku mun ala-asteaikainen kaverini lukee tätä plokia, niin varmaan muistaa kuinka mua ala-asteella kutsuttiin porkkanapääksi (ja onhan armaista yliopistoystävistänikin muutama koittanut lanseerata tätä liikanimeä käyttöön siinä kuitenkaan onnistumatta, hieno kehityskulku pojat, yläaste ja lukio hypättiin yli, mutta yliopistossa sitten uudestaan!). No, täällä olen saanut saman ristin kannettavakseni de nuevo ja ystävieni suosikkilempinimi meikälle heti Pacmanin jälkeen onkin Zanahoria eli Porkkana. Loputtomat ovatkin sitten kaikki ne vitsit, jotka pojat kykenevät keksimään porkkanoista ja ennen kaikkia pääsiäispupuista.

Porkkanatarina tarjoaa sitten mukavan aasinsillan meidän eiliseen opintovierailuun Centro de Justiciaan eli Chilen oikeuslaitokseen, kun käytiin katsomassa muutama oikeudenkäynti. Sinne tuotiin yksi tyttö käsiraudoissa ja syyttäjä luetteli rikokseksi sen, että tämä parikymppinen tytöntyllerö oli yrittänyt varastaa jostain lähikioskista neljä kassillista pääsiäismunia. Oli siinä meikällä naurussa pidättelemistä. Kuka varastaa pääsiäismunia? Ja neljä kassillista? Ja siis vielä kerran, pääsiäismunia? Aahahahahah, mun pitäisi olla vielä vuodelevossa perjantaihin, mutta eilen oli jo niin hyvä olo, että päätin lähteä mukaan oikeudenkäyntivisiitille ja olin tyytyväinen, että menin.

Varastin tämän kuvan koulukaverilta naamakirjasta. Kuvassa meikä ja luokkakaveri oikeustalolla. Like luokkakaverin puku- ja Aku Ankka-reppu-kombolle
Matkalla kotiin pääsin kokemaan taas jotain ihanaista Transsantiagosta eli Santiagon liikennejärjestelmästä, kun kerran satuin eksymään metroon iltakuuden ja kahdeksan välillä. Vaihtokaverit, jotka opiskelee vähän kaukaisimmilla kampuksilla ovat kertoneet kauhutarinoita siitä, miten metroihin ei mahdu, mutta nyt pääsin kokemaan tämän viidakon henkilökohtaisesti. Metroaseman koko laituri on täpötäynnä väkeä niin, että päästäkseen "änkeysvuoroon" täytyy asettua jonoon muiden änkeilijöiden taakse. Siinä sitten odotetaan, että saapu metro, jossa ihmiset jo ovat posket puristuineina ikkunoihin ja koittaa puskea menoon mukaan: vähän samanlainen efekti kun koittaessa sulloa täpötäyttä matkalaukkua kiinni. Olin tietysti sellaisella asemalla, jossa lähes kukaan ei jää pois, joten missio oli melkin impossible. Jossain vaiheessa pääsin etuänkeysvuoroon, mutta multa puuttuu tietynlainen röyhkeys näissä asioissa, joten aika moni myöhemmin saapunut änkesi mun edestä metroon, kun en tuntenut vielä viidakon lakeja. Viimein noin vartin tuskastelun jälkeen mahtusin minäkin jo seitsemänteen metroon, scooore. Ja olisin voinut välttää kaiken tämän ottamalla noin 3e maksavan taksin, mutta sen sijaan halusin säästää ne kaksi euroa ja mennä metrolla.

Olen siis edelleen virallisesti kipeä. Kävin tiistaina uudestaan sairaalassa ja sain viidenlaista troppia vatsavaivoihin sekä sairaslomaa perjantaihin, mutta kaikki on jo paremmin päin. Sairaalassa koettiin taas muutama absurdi hetki Chile-todellisuudesta, kun viereisen pedin mamman kohistessa kärsimyksiään ja meitsin odotellessa hoitoa, sairaanhoitaja rennolla otteella neuvoi puhelimitse vanhaa isäänsä käyttämään wordiä. Kuka sitä nyt töitä tekisi, jos omalla perheellä on hätä? Tänään olisi tentti, johon en kuitenkaan pahemmin ole ehtinyt sairastelultani lukea, mutta ajattelin mennä professorin kanssa selvittämään asian. Ensi viikolla olisi koulua vaan keskiviikkona, joten eilen Kokon synttäreillä vähän muutaman kaverin kanssa junailtiin, että lähdettäisiin tsekittämään pohjois-Chilen maisemia. Katsotaan nyt, minne juna vie, mutta toivottavasti jonnekin. Ollaanhan tässä jo kohta kuukausi oltu lähes yhtä mittaa Santiascossa, jos satunnaisia viikonloppubreikkejä ei lasketa.

Kullaan,

Säärä