Menneenä viikonloppuna vuorossa olivat Nikon synttärit. Koska Andrea on edelleen vuodepotilaana, ei hän kyennyt leipomaan mielitietylleen syntymäpäiväkakkua, joten meikäläinen ryhtyi tuumasta toimeen ja vanhana jauhopeukalona pyöräytinkin pari porkkanakakkua. Tiedän, mitä ajattelette. Voisin joskus leipoa jotain muutakin. Mielestäni toimivaa ja pommin varmaa konseptia on kuitenkin turha lähteä muuttamaan. Vaarikin leipoo aina tiikerikakun ja hänellä on sentään ollut yli 85 vuotta aikaa opetella leipomaan jotain muuta.
Homma oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Argentiinassa ei meinaan tiedetä desilitramitoista tuon taivaallista, joten ohjeen kääntäminen näiden käyttämiin grammamääriin tuotti hieman vaikeuksia. Täällä ei myöskään käytetä leivinjauhetta, vaan jotain himmeitä jauhoja, joissa leivinjauhe on ikään kuin "sisäänrakennettuna". Uuninkin virkaa toimitti piharakennuksesta löytyvä pelottavannäköinen kaasu-uuni, joten kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa taistoon ryhtyessäni. Jostain kumman syystä kakku onnistui paremmin kuin ikinä ennen ja ihmiset olivat innoissaan, kun pääsivät syömään suomalaista kakkua. En sitten viitsinyt oikaista, ettei porkkanakakku nyt ihan suomalainen keksintö ole. Harhaluulot siitä, että ruotsalaiset olisivat keksineet saunan tai että Joulupukki asuu Pohjoisnavalla, olen kyllä auliisti oikonut.
Lattaripojat osaavat ilmaista tunteitaan
Syntymäpäivälaulu raikaa
Ja onnellisesti meni kakut ääntä kohti
Syntymäpäivän ohjelmassa oli paintballia eli värikuulasotaa. Olen Suomessa kerran aikaisemmin moiseen ryhtynyt, joten olin valmiina leikkiin myös täällä. Andrea oli sopinut järjestäjien kanssa, että olemme siellä kello neljältä iltapäivällä. Luonnollisesti läksimme matkaan puoli neljältä ilman karttaa sekä tässä kuumuudessa elintärkeätä nesteytystä. Kello lähestyi neljää ja pyörimme ympyrää, kun kenelläkään ei ollut hajua pelipaikan sijainnista. Muutaman puhelinsoiton jälkeen saimme vihdoin ajo-ohjeet ja lähdimme ajelemaan kohti Cordóban maaseutua. Meitsi nautti matkasta suuresti, sillä ympärillä oli vihreää peltoa, vuoria, peltoja, vuoria sekä vihreitä peltoja. Puolivälissä matkaa (joka kesti tunnin) yksi kuskeista ilmoitti, että häneltä loppuu kohta bensa. Seuraavalle bensa-asemalle oli GPS:n mukaan matkaa 100km:a, joten tämä yksi auto kääntyi takaisin kohti lähintä bensa-asemaa muiden jatkaessa sotatantereen metsästystä. Viiden aikoihin saavuimme viimein pelipakoille, kun ensin vielä pörräsimme etsimässä jostain vettä janoisille. Järjestäjät eivät kuitenkaan olleet moksiskaan myöhästymisestä, totesivat vain, että neljältä olisi ollutkin liian kuuma pelata. Maassa maan tavalla, mutta mikään kontrollifriikin paratiisi tämä maanosa ei ole. Onneksi en itsekään ole niin kovin, krhm, järjestelmällinen.
Itse paintballmesta oli mainio. Paikalla oli kolme eri pelikenttää: yksi pikapeliä varten, yksi talonvalloituskenttä ja metsä. Me pelasimme ensin pikapeliä ja sen jälkeen talonvalloitusta. Ongelmana meikäläiselle oli kuitenkin varusteet: Suomessa kun pelasin, saimme yllemme haalarit, jonka läpi eivät värikuulat sattuneet ollensakaan. Täällä oli luonnollisesti niin kuuma, ettei kukaan kyennyt pelaamaan kuumassa suojavarustuksessa, joten värikuulan puraisut sattuivat melko lailla. Tälläkin hetkellä mulla on isoja mustelmia kropassa, vaikka en edes kovasti ottanut osumaa, kun yritin turvata selustaani pysyttelemällä taka-alalla. Toinen ongelma oli kieli. Espanjani ei vielä ihan ole niin sujuva, että ymmärtäisin poikien sotastrategiasta hölkäsenpöläystä, joten seurailin vaan porukkaa sinne tänne yrittäen välttää osumia ja nyökyttelin innokkasti. Sanomattakin lienee selvää, että olin porukan heikoin lenkki.
Toisesta kuvakulmasta
Kuvassa tuollainen pelialueelta löytynyt uima-allas. Yks "hieman" yli-innokas peluri hyppäsi sinne suojaan ja huusi "turvatkaa mut", kun luuli, ettei siellä ollut vettä. Olin melko onnellinen, kun se kastui läpimäräksi. Mokomakin tosikko.
Launtaina käytiin ensimmäistä kertaa myös kunnolla ulkona. Meininki yökerhossa nousi kattoonsa joskus kolme aikaan aamuyöstä. Suurin ero suomalaisiin yökerhoihin oli ehkä siinä, että ihmiset joivat huomattavasti vähemmän ja tanssivat paremmin. Happy hour kestää myös aamukolmeen asti. Ilta oli oikein muikea, mutta yksityiskohdat jääköön salaisuudeksi. Andreassa ja Nikossa on kuitenkin jo sen verran vanhan pariskunnan vikaa, että he menivät jossai vaiheessa autoon nukkumaan odottamaan meitä muita. Ilahduttavaa omistautumista ystävien juhlinnalle, Suomessa lähdetään silloin, kun kyyti lähtee.
Se on vaa toi kuvakulma.
Tanssilattian kuningattaret
Nää tarinat tulee nyt ihan epäloogisessa järjestyksessä, mutta perjantaina oli vuorossa jälleen yksi pokeri-ilta. Pääsin myös syömään ensi kertaa sushia tällä mantereella. Ei ollut hyvää, aivan liian makeaa. Siitä illasta ei liene muuta kerrottavaa, ihan perushengailua pienellä porukalla.
Eilen (eli maanantaina) hengailtiin yhden Andrean vanhan kaverin luona, kun eräs täällä aikoinaan ollut brasilialainen vaihtari tuli moikkamaan ystäviään. Tää kyseinen vaihtari oli täällä itseasiassa bestis mun Ranskan aikaisen perheen lapsen kanssa. Oltiin kaikki siis samana vuonna vaihdossa. Rotary, connecting people. Nää meni tänäänkin uima-altaalle hengailemaan, mutta mä jätin kemut väliin. Piti hoitaa muutamia velvollisuuksia Suomeen päin ja jos totta puhutaan, niin kaipasin välillä vähän omaa tilaa. Ihmisiin on kiva tutustua, mutta kun se on jatkuvaa, niin välillä tulee jo oma elämäntarina korvista ulos. Ensi vuotta ajatellen tää on kyllä vielä pientä, voin vain kuvitella, miten pääni menee pyörälle 200:n vaihtarin ja paikallisten seassa sukkuloidessa.
Tänään olin kaupungilla törsäämässä hyvin ansaittua opintolainaani, ja se oli vaarallista touhua se. Huomenna ajattelin jatkaa samaa hommaa, nahkaiset sandaalit pitäisi hankkia. Ostin myös vihdoin viimein bussilipun Chileen. Matka jatkuu siis torstai-illalla ykkösluokassa Mendozaan. Oon siellä aamupäivän pällistelemässä maisemia ja sitten otan bussin Andien yli kohti Santiagoa. Luvassa pitäisi olla mahtavia maisemia, can't wait.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti