Tarina peruutetusta lennosta

Koto-Suomessa aika moni varoitteli, ettei Etelä-Amerikassa kaikki mene aina suunnitelmien mukaan. Sain sen tuta omassa nahassani jo menneenä keskiviikkona, kun oli tarkoitus lentää Córdobaan, Argentiinaan. Lähdin matkaan hostellilta hyvissä ajoin aamusta syötyäni hotellin tarjoaman aamupalan: vaaleeta leipää, sokerisuklaalevitettä ja... no vaaleeta leipää. Erittäin ravitsevaa ja selittää näiden larger than life -takamukset. Treffasin Sao Paolon bussiasemalla pikaisesti vielä Katin ja Jaakonkin. Niiden oli tarkoitus mennä bussilla paikkaan X, mutta eivät tietenkään olleet saaneet ostettua bussilippua määränpäähänsä, vaan matkan puoli välissä olevaan kylään. Miksi olisivatkaan, olisihan se aivan liian loogista ja helppoa, jos voisi ostaa bussilipun saman tien KOKO matkalle. Plussana tällaisella tempulla työllistetään tietysti enemmän porukkaa, mikä tuntui olevan Brasiliassa melko yleinen trendi: hisseissä istuu työntekijöitä painamassa nappuloita ja liikennevaloissa seisoi tyyppejä varmistamassa, että autoilijat huomaa punaiset valot, tähän tapaan:

Keltaisissa siis äijä, jonka tehtävänä on huomauttaa autoilijoita jalankulkijoista.

Kati ja Jaakko straight from Finland

Menin paikallisbussilla lentokentälle, jossa odottelin lentoa kolmisen tuntia vain nähdäkseni tauluun ilmestyvän tekstin ”Pluna 1234 Montevideo cancelado”. Lentoni oli, tättärä-tättärää, peruutettu. Talsin järjestävän lentoyhtiön luukulle, jossa muutama muukin matkustaja oli selvittelemässä tilannetta. Koitin siinä sitten englanniksi vähän tiedustella, että ”qué pasa?”, mutta kukaan ei tietenkään puhunut englantia. Sitten koitettiin espanjaa, muttei sekään toiminut. Lentoemo kovasti väitti puhuvansa espanjaa, mutta portugalia sieltä koko ajan tuli. Vähän niinkuin joku väittäisi puhuvansa ruotsia, mutta suu suoltaa vain islantia. Koitin siinä sitten rauhoittua ja hokea mantraa ”hakunamatata” parisenkymmentä kertaa, mutta kyllä sitä vähän silti tuli vetisteltyä. Kiitos vaan Babelin torni, että sorruit ja koko maailma ryhtyi puhumaan eri kieliä...

Suureksi onnekseni paikalle osui kuitenkin suoraan Italiasta Brasiliaan lentänyt nainen, jonka oli tarkoitus matkata samalla lennolla Argentiinaan ja joka oli myös hyvin mielissään suunnitelmien muutoksesta. Hänen avullaan kielimuuri onneksi kuitenkin murtui ja sain kuulla, että meidät kiidätettäisiin nyt hotelliin, josta meidät haettaisiin seuraavalle aamulennolle. Ruokaakin oli kuulemma luvassa. Koitin vielä kysellä, että koskas olisin perillä siellä Córdobassa, mutta tämän informaation nyhtäminen oli jo täysin mahdotonta.

Ongelmana oli enää se, että rakas ystäväni Andrea olisi mua vastassa Córdoban päässä puoliltaöin, joten hänelle olisi vielä tiedotettava suunnitelman muutoksesta. Sainkin soitettua Andrean työpaikalle, mutta tämä oli ehtinyt jo lähteä kotiin. Niinpä pääsin täydellisellä espanjallani selittämään keskusneidille, että mun lento on peruttu ja en tiedä koska olen perillä. Jonkin korkeamman tahon siunauksella neito kuitenkin ymmärsi mongerrukseni ja Andrea ei päätynyt turhaan odottelemaan meikää Cordoban kentälle. Saara-espanja 1-0. Kyseinen neito tosin paljastui myöhemmin melko vanhaksi rouvashenkilöksi, mutta ei sen niin väliä.

Lentokentältä meidät kiidätettiin Campinas nimiseen kaupunkiin luksushotelliin yöksi. Meinasin seota onnesta, kun avasin huoneeni oven, sillä meille oli järjestetty hotellista sviitit. Huoneessa oli oma keittiö, olohuone, makuuhuone, kylpyhuone ja parveke. Viimeksi kun lentojani on peruttu, Air Baltic tarjosi lohdutukseksi kupillisen teetä ja keksin sekä hukkasi vielä kaupan päälliseksi rinkkani viikoksi jonnekin päin Neuvostoliittoa, joten tämä kohtelu tuntui melko absurdilta. Voin vain kuvitella, mitä muu hotelliväki on ajatellut meikästä, kun saavuin sinne rinkka selässä likasissa farkkusorteissa ja Converseissa. Oli itsellä meinaan naurussa pitelemistä, kun hotellin portieeri haudanvakavana otti rinkkani, josta roikkui kaikenlaisia härpäkkeitä, kultaiseen kärryynsä ja lähti kiidättämään sitä huoneeseeni. Ei oikein sopinut paikan imagoon.

Otin illalla ilon irti hotellin palveluista ja illallisenkin sain vielä luksusravintolassa. Se oli kyllä elämäni kiusallisin ateria, sillä tunsin kaiken aikaa, etten kuulunut joukkoon. Olo oli vähän niin kuin norsulla posliinikaupassa. Tarjoilijat kyttäsivät silmä kovana, kun söin (ruoka oli jälleen pettymys: jotain uunimakkaran tapaista ja perunamuussia, meikänkin tekemä muussi on paljon parempaa) ja en oikein muutenkaan tiennyt miten pöytään tuodut couverturet (porkkanaa, kurkkua, leipiä ja jotain hämäriä dippejä) olisi tullut syödä. Luulen, että piristin tarjoilijoiden päivän samaan tapaan kun eräs kovaonninen vaihtari muinoin Suomessa lappaamalla opiskelijaravintelissa hernekeittoa riisin päälle. Tosin ei Brasiliassakaan kaikkea osata, sillä luksusravintolan soittolistaan kuului mm. The Police ja Aerosmith.

Seuraavana aamuna meidät kiidätettiin takaisin lentokentälle ja tällä kertaa lentokin oli ihan aikataulussa. Meinasin kyllä missata aamuisen kyydin, kun illalla hotellin aulamies väitti, ettei yhteistä kyytiä olisi ja mun pitäisi löytää tieni lentokentälle omin neuvoin. Onneksi suomalaisena en luota kehenkään, joka ei tiedä miltä mustamakkara maistuu, joten epäilin kyseistä herraa ja olinkin aamulla valmis, kun kyyti tuli. Lentoyhtiönä toimi urugualainen Pluna, jonka koneissa ei ollut ollenkaan ykkösluokkaa. Ykkösluokan kohtelu oli järjestettykin muulla tavoin: kun tavallinen kansa matkasi terminaalista koneelle karjabussissa, pääsi ykkösluokan kansalaiset perille yksityistaksilla. Karjabussin ovia ei avattu ennen kuin ykkösluokka oli noussut koneeseen, joten seisoimme kuumassa bussissa noin kymmenen minuuttia odottaen, että kermaperseet saisivat hilattua itsensä koneeseen. Tapansa kullakin.

Pääsin perille Cordobaan, jossa Andrea jo odotteli meikää. Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua, ihan kuin päivääkään ei olisi kulunut siitä, kun nähtiin viimeisen kerran Ranskassa heinäkuussa 2006. Bueno, nyt tarttee mennä suihkuun ja valmistautua isoäidin synttäreille, jotka luonnollisesti alkavat klo 21.00 paikallista aikaa, maanantai-iltana. Seuraavalla kerralla kerron teille "pienistä häistä".

Hasta pronto,

Sari-ita (näin mua täällä kutsutaan).