Tiistai-iltaa vietimme siis rauhallisesti kotona, koska seuraavana päivänä meidän piti herätä jo ennen aamukahdeksaa, jotta ehtisimme vuoristojunaan, jolla aioimme Cosquín nimiseen kylään. En enää muista mitä tarkalleen tapahtui, mutta meitsi oli keittiössä ja Andrea nousi sohvalta tullakseen sinne. Matkalla hän kuitenkin potkaisi lattialla olleen lasin sirpaleiksi ja jotenkin onnistui leikkaamaan jalkapöytäänsä noin kymmennen senttiä pitkän ja melko syvän haavan. Andrean poikaystävä meni ihan paniikkiin ja seilasi edes takaisin huoneistoa. Mä ryhdyin etsimään taskulamppuani nähdäkseni, oliko haavassa jotain lasinsirpaleita vielä jäljellä ja samaan aikaan Andrea vuosi verta kuin Niagaran putous. Disclaimer: naiset ovat juttuja kertoessaan taipuvaisia liioitteluun. Taskulamppua ei löytynyt, mutta Andrea totesi, ettei siellä ole mitään sisällä, joten ryhdyin painamaan haavaa kaikella voimalla. Sainkin verenvuodon tyrehtymään samalla kun Niko kyseli, että mitä sä teet ja mitä tapahtuu. Mun espanjani ei ihan vielä ole sillä tasolla, että pystyisin selittämään settiä verisuonista, verenvuodosta ja paineesta sekä ensiavusta, mikä jonkin verran vaikeutti prosessia ja tunnelma oli hieman kaoottinen. Niko kävi kuitenkin herättämässä veljensä sairaanhoitajavaimon, joka totesi, että tikattavaksi on lähdettävä.
Kello oli tässä vaiheessa jotain yksitoista ja menimme lähimpään sairaalaan, koska Andrealla oli semisti huono olo. Kyseisen sairaalan päivystyksessä Andrean jalka sitten tikattiin huokeaan 80 euron hintaan. Totta puhuakseni mulla ei ole hajuakaan, mitä kyseinen operaatio maksaisi Suomessa, mutta vaikuttaa mun mielestä vähän kalliilta. Täällä juju näissä terveydenhuoltotouhuissa on siinä, että jos tyypit ottaa sairasvakuutuksen, on se aina "sairaalakohtainen". Niinpä, koska emme menneet juuri siihen sairaalaan, johon Andrealla oli vakuutus, hän ei saa vakuutuksestaan mitään takaisin. Koitin vähän kysellä ja ilmeisesti homma olisi sama, vaikka kyseessä on hätätilanne. En kyllä millään jaksaisi uskoa sitä.
Summa summarum, useista kymmenistä ensiapuharjoituksista oli hyötyä, koska toiminta tuli selkärangasta. Kuten ehkä tiedätte, en ole veri-ihmisiä. Olen muun muassa pyörtynyt kaksikin kertaa koulussa: ala-asteella terveydenhoitajan tunnilla ja vielä lukiossakin, kun uskonnonopettaja kertoi meille synnytyskokemuksistaan. Tähän päiväänkään asti mulle on kuitenkin epäselvää, miksi uskonnonopettaja jakoi synnytyskokemuksensa kanssamme. Väitti sen olevan kaunis tapahtuma. Bullshit sanon minä. Kerrotakoon myös, että eräät nimeltämainitsemattomat 89-syntyneet pääskyvuorelaiset herrasmiehet, joiden kanssa jaoin opinahjon ala-asteesta lukioon, totesivat tämän sattumuksen jälkeen, että Saara aina pyörtyy koulussa. This is how urban legends are born. Kykenin kuitenkin toimimaan suuresta verenvuodosta huolimatta ja luulen, että siitä saan kiittää partiota. In your face Kalle Lyyra.
Toipilas
Nämä viimoiset päivät ollaan siis vietetty aika tiukasti kotosalla, sillä Andrealle määrättiin parin päivän liikkumiskielto eikä mulla ole sydäntä jättää sitä yksin tänne makaamaan. Totuuden nimissä on myös kerrottava, että nämä varoittelevat täällä tämän tästä siitä, ettei saa liikkua yksin tuntemattomissa paikoissa, joten on mussa myös vähän jänishousun vikaa. Oonkin tällä viikolla päässyt näyttämään kynteni muun muassa ruuanlaitossa. Olen enemmän kuin kiitollinen P. Ekebomille menneen kesän kokkailuista, sillä nykyään ainakin tiedän, että valkosipulilla ruoka kuin ruokakin maistuu joltakin ja pastakastikkeen saa kyhättyä kasaan aina, jos vain tomaattia on saatavilla. Sama pettämätön logiikka pätee tälläkin puolella päiväntasaajaa. Tajusin tuossa muuten päivänä eräänä, että olen tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni tällä puolella päiväntasaajaa. Singapore on melkein rajalla, muttei ihan. Niinpä innostuksissani tehdäkseni empiirisiä tutkimuksia vedin vessan vain tajutakseni, etten ole koskaan Suomessa kiinnittänyt huomiota siihen, mihin suuntaan vesi pytyssä pyörii. Senhän kuuluisi pyöriä täällä eri suuntaan kuin sillä puolella palloa. En siis saanut mitään "ahaa-elämystä". Tähtimuodostelmat ovat kuitenkin eri paikassa kuin kotona, mikä ymmärtääkseni johtuu siitä, että tällä puolella ollaan.
Meitsi keitoksilla
Joku postasi tän Facebookkiin ja oli pakko jakaa. De nada = Ei midist.
Täällä muuten on rampannut himona sakkia katsomassa Andreaa. On käynyt kavereita, täti, äiti, isä, isoäiti,poikaystävän koko perhe ja kyse on kuitenkin vain parista tikistä jalassa. Jos meikäläisellä Suomessa ois jalka paketissa, tuskin olisin yhtä suuri yleisömenestys. Täällä päin maailmaa perhe vaan on dynaamisempi kokonaisuus kuin Suomessa. Toivottavasti äiti tunsit pistoksen sydämessäsi ja lähetät mulle vähän rahaa. Läppä.
Ootteko muuten koskaan kokeneet sellaista selittämätöntä ylpeyden tunnetta, kun jotain ulkomaista kirjaa lukiessanne törmäätte mainintaan Suomesta tai suomalaisesta tuotteesta? Siitä tulee sellainen "jes, joku on kuullut meidän takapajulasta"-olo. Tällä viikolla olen nimittäin lukenut aika paljon kirjoja ja katsonut telkkaria. Yksi liikemies kävi koko ajan Helsingissä, yhden kirjan apteekissa myytin Marimekko-tuotteita, täkäläisissa Valituissa Paloissa oli juttu Paavo Nurmesta, jossa tietysti mainittiin Turku, P.s I love you:ssa Hillary Swank esitti yhdessä kohtauksessa Suomen prinsessaa ja niin edelleen. On se jännä, miten pienistä asioista sitä ihminen voi iloita.
Kyseinen ilmiö on mielestäni yhdistettävissä siihen onnentunteeseen, joka seurasi muun muassa Leijonien viime keväisestä maailmanmestaruudesta. En ole oikein koskaan ymmärtänyt urheilutuloksista iloitsemista, sillä emmemehän me muut suomalaiset sitä matsia voittaanet, vaan Leijonat. He antoivat kaikkensa ja voittivat, me vaan istuimme kotisohvalla ja joimme kaljaa. Toisaalta en oikeen koskaan ole ymmärtänyt penkkiurheilun päälle: tykkään katsoa matseja ainoastaan, jos katsomossa on hyvä tunnelma. Yksin kotona mun ei tulis mielenkään katsoa mitään muuta kuin miesten 50 kilometrin hiihtoa tai lumilautailua. Ensimmäistä sen takia, että omalla kotisohvalla makaaminen on jotenkin entisestäänkin miellyttävämpää kun samalla seuraa oman kestokykynsä äärirajoilla taistelevia miehiä. Jälkimmäistä siksi, että lumilautatemput ovat siistejä. Niinpä se ilo, mikä Suomen maajoukkueen tai vaikkapa TPS:n voitosta, seuraa on mulle melkoisen selittämätön ilmiö. Ehkä jonakin päivänä minäkin ymmärrän.
Nyt lähti juttu jo sen verran sivuraiteille, että on aika pulahtaa uima-altaaseen. Córdoba vaikenee, mutta vain ensi kertaan asti.
Tai siis tuolla laidalla ton kompuutterin edessä
© K. T. Lyyra
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti